torstai 28. heinäkuuta 2016

Aasit ja muulit tutuiksi

Kuka olisi uskonut, että Kaisan rantautuminen Playssonin tiimiin Muuliprojekteineen vaikuttaisi mitenkään kovin radikaalisti allekirjoittaneen elämään. Toisin kuitenkin kävi, kun tartuin uteliaana ja epäröimättä Kaisan heittämään kutsuun lähteä tutustumaan Tuulensuun aasilaumaan ja muulivarsaan, jotka sitten tekivät odottamattoman suuren vaikutuksen. Kesäilta aasien ja pesunkestävien aasinystävien kanssa oli yksi kesän ikimuistoisimpia retkiä ja sai minutkin innostumaan: hevosista en ole valmis luopumaan, mutta mielelläni lähtisin toistekin aasimaastoon.


Kun aasit oli suitsittu ja satuloitu, lähdettiin maastoon. Aasit kävelivät varmasti läpi ruohokenttien, peltojen viertä korkeasta aluskasvillisuudesta välittämättä ja aivan umpimetsässä.


Välillä pysähdyttiin neuvonpitoon ja ohjeistettiin valokuvausvuorossa olevaa. Sopivien tienpätkien kohdalla valokuvaaja laitettiin kävelemään edeltä, jotta tämä olisi kameran kanssa valmiudessa, kun aasiratsukot viilettäisivät hetken päästä tietä pitkin ravissa tai laukassa.



Maastoreissun etappina, josta käännyttiin takaisin kotia kohti, oli metsän keskellä oleva pelto, jossa oli aika pitää lepotauko ja aasit saivat syödä pitkään ja hartaasti.


Olen aina luullut, että aaseja on vain yhtä rotua ja aasi on vain aasi, mutta mitä vielä. Postauksen kuvissa lännensatulalla varustettu aasi on mammuttiaasiruuna, selvästi suurempi kooltaan kuin mukana maastossa ollut kaverinsa, niinsanotusti aivan tavallinen aasiori. Mammuttiaaseihin en ollut aiemmin törmännyt, joten ensikohtaaminen oli vaikuttava. Sen sijaan pienemmät aasit ovat minulle tuttuja ratsastusleiriltä yli vuosikymmenen takaa ajopuuhista, mutta astuvan aasiorin tapaaminen ja sillä ratsastaminen olivat totta kai mieleenpainuvia nekin, kun ratsastuskoulutaustaisena kokemukset oreista ylipäätään ovat jokseenkin vähäisiä.


Aasi- tai muulivarsasta haaveileville tammanomistajille tiedoksi, että tämä postauksen aaseista 
pienempi (nimeltään Elvis) ottaa myös tammavieraita vastaan. Lisätietoja Tuulensuun FB-sivulta.


Kaisan Muuliprojekti-blogin myötä muulit ja aasit ovat tunkeneet entistä paremmin tietoisuuteeni. Olen vannoutuneena hevosihmisenä miettinyt, miksi joku ratsastaisi mieluummin aasilla kuin hevosella tai miksi hankkia itselleen aasi tai muuli, jos samantien olisi mahdollisuus hankkia hevonen. Aasimaaston jälkeen ymmärrän tämän paremmin, vaikka näin jälkeenpäin tuntuu hölmöltä, että edes yritin verrata hevosta ja aasia toisiinsa, kun kyseessä on kuitenkin kaksi aivan eri eläinlajia. Aasin kanssa ei kieltämättä tulisi mieleen jäädä kentälle harjoittelemaan koulukiemuroita tai hyppäämään esterataa. Sen sijaan aasi sopii erinomaisesti maastokaveriksi: kun ei ole kiire ja haluaa vain nauttia luonnon keskellä samoilemisesta, varmajalkainen ja vaikeassakin maastossa helposti liikkuva aasi on erinomainen vaihtoehto myös tällaiselle hieman aralle tätiratsastajalle.

Suurten kantamusten takia turvaliivini ei tällä kertaa mahtunut matkatavaroihini, mutta vaikka kuinka olen vannonut, etten hevosen selkään nouse ilman turvaliiviäni enkä varmasti lähde maastoon vieraalla hevosella ilman sitä, en aasin selässä tullut lainkaan kaivanneeksi turvaliiviäni henkiseksi tueksi. Oikeastaan minulle henkilökohtaisesti teki todella hyvää päätyä sekä maastoilemaan pitkästä aikaa että ensimmäistä kertaa varmaan lähes vuosikymmeneen ratsastamaan ilman turvaliiviä, sillä sain huomata, että jännitykseni näitä kohtaan oli turha: terveellä maalaisjärjellä ja varovaisuudella pääsee jo pitkälle, kun sovittaa toimintansa realiteettien mukaan ja huomioi riskit. Positiivisista kokemuksista innostuneena suosittelisin siis hyvin lämpimästi aasimaastoa muillekin maastoilua jännittäville: Aasit kun ovat kuulemma - ja siltä se todellakin vaikutti - hitaahkoja reaktioissaan, eivät säiky tai sinkoile mihinkään ja pysyvät helposti paikallaan ainakin kaiken syötäväksi kelpaavan läheisyydessä, ei maastossa ole mitään hätää.

Tulevana lauantaina 30.7.2016 on mahdollista päästä tutustumaan aaseihin ja muuleihin aasitilojen avoimien ovien merkeissä. Vierailuaika tiloilla on klo 11-14, ja Suomen Aasiyhdistys ry:n sivuilta löytyvään karttaan on merkitty, millä aasitiloilla vierailijat toivotetaan tuolloin tervetulleiksi. Jos lauantain suunnitelmat ovat vielä auki, tässä on sopiva menovinkki kaikille vauvasta vaariin. Aasit ja muulit eivät jätä kylmäksi!


Suuret kiitokset Kaisalle tästä kuvasta! Kyllä kelpasi nauttia kesälomasta, kun 
pääsi tutustumaan aaseihin sekä kameran takaa että oikein selästä käsin. Mikä 
olisikaan parempi tapa viettää kesälomaa kuin käydä aasimaastossa hyvässä seurassa!

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

#tekevällesattuu - Turvallisuuskyselyn tulokset julki

Palataan vielä kerran turvallisuuskampanjaan (*), joka on saanut hevosia harrastavan valokuvaajan esittelemään Heliten turvatyynyteknologiaan perustuvia turvaliivejä ja pohtimaan turvallisuusasioita blogissaan. Sarjan edellisessä postauksessa pyysin teitä vastaamaan Equestrial.netin kyselyyn, jossa kartoitettiin hevosihmisten käsityksiä ja toimintatapoja turvallisuuteen liittyen. Pari päivää sitten sain tulokset käsiini, joten nyt on aika luoda katsaus niihin ja saattaa samalla turvallisuuskampanja omalta osaltani päätökseen.

(*) Jos kuulet turvallisuuskampanjasta ja yhteistyöstäni Equestrial.netin kanssa ensimmäistä kertaa, kurkkaa aiemmat postaukseni aiheesta:

#tekevällesattuu - turvallisemmin ratsaille?
#tekevällesattuu - Testissä Helite Airnest Vest
#tekevällesattuu & kysely turvallisuudesta

Kyselyyn vastasi valitettavan harva, eikä tulosten perusteella voi harmillisesti tehdä mitään yleispäteviä päätelmiä otoskoon ollessa vaivaiset 35 vastaajaa. Sen sijaan kyselyyn vastanneet kattoivat ilahduttavasti kaikki kyselyn ikäryhmät, vaikkakin lähes kolmasosa vastanneista oli 25-30 -vuotiaita. Alle 18-vuotiaita vastaajista oli vain joka seitsemäs täysikäisten muodostaessa selvästi suurimman osan, 6/7, vastaajista. Alaikäisten lisäksi yli 41-vuotiaiden edustus on hyvin vähäistä vajaan 1/10:n osuudella vastaajista.


Ratsastus- tai hevosurheiluharrastuksen intensiteettiä kartoittava kysymys paljastaa, että vastanneista lähes puolet harrastaa ratsastusta tai hevosurheilua päivittäin ja hieman yli neljännes säännöllisesti 3-5 kertaa viikossa. Säännöllisesti 1-2 kertaa viikossa ratsastusta tai hevosurheilua harrastavia on enää 17 % vastaajista, kun taas tätä harvemmin harrastavia on 9 %. Sitä, kuinka harrastuskertojen määrä tai säännöllisyys jakautuu eri ikäryhmien kesken, eivät tulokset enää paljasta.


Kun kyselyssä pyydetään valitsemaan, tapahtuuko ratsastus tai hevosurheiluharrastus itsenäisesti ilman opetusta, opettajan tai valmentajan ohjauksessa vai sekä että, yksi kyselyn vastaajista on jättänyt tämän kohdan tyhjäksi syystä tai toisesta. 34 kysymykseen vastanneesta 85 % harrastaa itsenäisesti ja 82 % ohjatusti. Prosenttiosuuksien perusteella voidaan päätellä, että noin 2/3 vastaajista harrastaa ratsastusta tai hevosurheilua sekä itsenäisesti että osan ajasta myös opettajan tai valmentajan ohjauksessa.


Kun vastaajien ratsastus- ja hevosurheilutaustat ovat selvillä, siirrytään kartoittamaan vastaajille sattuneita haavereita ja niiden vakavuutta. Selvästi yli puolet 35 vastanneesta on pudonnut ratsailta tai muuten hevosia harrastaessaan yli 10 kertaa muiden vastaajien kertoessa pudonneensa muutamia kertoja. Vain yksi vastanneista on onnistunut välttämään putoamisen toistaiseksi kokonaan, ja aiempien kysymysten tulosten perusteella voisi arvella kyseessä olevan hevosharrastajan, joka harrastaa vain harvoin, on ehkäpä aivan hevosharrastuksensa alkutaipaleella tai kuuluu esimerkiksi jonkin ratsukon taustajoukkoihin.


Jostakin syystä kysymykset putoamista seuranneista lääkäri- tai sairaalakäynneistä ja putoamisen vaikutuksista turvallisuusvarusteiden käyttöön ovat jääneet vastaamatta kaikilta 35 kyselyyn kokonaisuudessaan vastanneelta. Ilmeisesti kyselylomakkeessa on tapahtunut virhe, jonka myötä nämä kaksi kysymystä ovat jääneet pois lomakkeelta. Hyvin harmillista, sillä kyselyn kokonaisuuden kannalta tärkeät kysymykset jäivät täysin vaille vastauksia!



Onneksi sentään kyselyn viimeinen kysymys keräsi vastauksia kiitettävästi, ja turvallisuusvarusteita käytetään ilahduttavan paljon, vaikka toki parannettavaakin vielä olisi. 35 vastaajasta 34 ilmoittaa käyttävänsä aina ratsastaessaan tai hevosurheilua harrastaessaan ratsastushousuja ja yhtä moni vastaa käyttävänsä ratsastuskypärää. Myös ratsastuskäsineet ovat ahkerassa käytössä lähes kaikilla vastanneista, ja ratsastussaappaita tai -kenkiä käytetään melkein yhtä ahkerasti. Sen sijaan turvaliivin pukee päälleen aina harvempi kuin joka kymmenes vastaajista, ja hekin käyttävät nimenomaan panssariturvaliivejä. Kyselyn perusteella ainakin tässä pienen otoskoon hevosharrastajajoukossa turvallisuutta hevosharrastuksen parissa voisi lisätä ottamalla turvaliivin osaksi turvavarustusta samaan tapaan kuin esimerkiksi ratsastuskypärän. Se ei yllätä, että tulosten perusteella panssariliivit lienevät airbag-turvaliivejä suositumpia, sillä airbag-liivit ovat markkinoilla vielä kohtuullisen uusia panssariliiveihin verrattuna ja siten mahdollisesti tuntemattomampia. Myös turvaliivien hinnoissa on suuria eroja, ja siinä, missä airbag-turvaliivistä saa useimmiten pulittaa vähintään 500 euroa, panssariturvaliivien hintahaitari on huomattavasti suurempi ja jo satasella voi saada passelin turvaliivin.


Nyt, kun airbag-turvaliivejä on yritetty tehdä tunnetummiksi muun muassa tämän Equestrial.netin kanssa yhteistyössä tehdyn turvallisuuskampanjan avulla, olisi mielenkiintoista vertailla tuloksia, jos vastaava kysely tehtäisiin vaikkapa parin vuoden päästä uudelleen. Miten turvaliivien suosio mahtaa kehittyä lähivuosina?


Jos olet kiinnostunut Heliten turvatyynyteknologiaan perustuvista turvaliiveistä ja haluat ostaa omasi, tervetuloa asioimaan Equestrial.netin verkkokaupassa.
Yhteistyössä Equestrial.netin kanssa rakkaan hevosharrastuksen 
ja kanssaharrastajien turvallisuuden puolesta

torstai 21. heinäkuuta 2016

Suojaa kameran näytölle

Muistatteko, kun viime kesänä pohdin, kuinka kameran näyttö kannattaisi suojata aurinkorasvalta? Satuin löytämään poistomyynnistä parilla eurolla kännykkään tarkoitetun näytönsuojan, mutta putkiremontin pölyn keskellä en viitsinyt ruveta sitä asentamaan. Nyt näytönsuoja on kuitenkin ollut loppusijoituspaikallaan jo pari viikkoa, ja se todella toimii.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden elektroniikkatavaroissa ei yleensä ole naarmuakaan, oli kyse sitten kännyköistä tai kameroista. Kuulun myös niihin, jotka ensimmäisenä laitteen uutena paketista kaivaessaan irrottavat kaikki mahdolliset ylimääräiset muovit - myös näytöistä - eivätkä koe tarvitsevansa minkäänlaista suojakoteloa tai muuta suojaa laitteelle: hinnasta riippumatta laite on arvokas vempain, jota käsitellään silkkihansikkain. Tämä selittänee myös sen, miksi vielä yksikään kännykkäni ei ole mennyt vaihtoon sen vuoksi, että se olisi jollain tavalla hajonnut. Tätä taustaa vasten ymmärrätte varmaan järkytykseni, kun huomasin viime kesänä kamerarungossani olevan käytön jälkiä. En voi lähteä moneksi tunniksi valokuvaamaan ratsastuskilpailuja tai näyttelyitä ilman aurinkorasvaa, sillä palan helposti. Kuitenkin kuvia ottaessani aurinkorasvattu nenänpääni osuu rungon täysin suojattomaan näyttöön, ja niinhän siinä on käynyt, että näytön pinnassa on tapahtunut jonkinlainen kemiallinen reaktio, jonka myötä näytön vasen yläkulma näyttää likaiselta, mutta puhtaaksikaan sitä ei saa. Jotta näyttö ei menisi huonompaan kuntoon, oli aika luopua päähänpinttymästä "ei suojamuoveille" ja hankkia myös näytölle oma aurinkosuoja (tai siis aurinkorasvasuoja).

Tutkiessani kerran kännykkäosastolla näytönsuojatarjontaa silmiini osui poistomyynnissä ollut Copter Screenprotector. En ole eläessäni suojakalvoja tai näytönsuojia ostanut enkä niihin myöskään perehtynyt, mutta paketin esittelyteksti lupasi hyvää ja päätin kokeilla, kun käytännössä lähes ilmaiseksi sai. Copter-näytönsuoja on valmistettu alunperin sotilaskäyttöön tarkoitetusta, hyvin kestävästä materiaalista, jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli suojata helikopterin roottorin lapoja autiomaan kuluttavalta hiekalta (jos tämä ei suojaa näyttöä myös Laakson ratsastusstadionin hiekka- ja pölypilviltä, ei sitten mikään), mutta nykyään materiaalia hyödynnetään myös elektroniikan suojaamisessa. Copter-näytönsuoja on etikettitekstinsä mukaan maailman kestävin näytönsuoja, joka ei muuta tai pilaa laitteen ulkonäköä. Kaiken lisäksi Copter-suojakalvon materiaali on niin laadukasta, että sille on myönnetty elinikäinen takuu. Vaikuttavaa, eikö?

Näytönsuojapaketti sisältää kaikki tarvittavat välineet suojakalvon asentamiseen: kirkkaan Copter-kalvon, Copter-kiinnityssuihkeen, muovisen Copter-kiinnityslastan sekä Copter-puhdistusliinan. Ja vaikka etiketissä moneen kertaan alleviivataan, että Copter-kalvo on valmiiksi leikattu sopimaan tässä tapauksessa Samsung Galaxy Note II:n näyttöön, olin erityisen tyytyväinen ominaisuudesta, että voin tavallisilla Fiskarsin saksilla leikata itse suojakalvosta juuri minun kamerani näyttöön sopivan palan ilman suurempia hampaankiristelyitä. Itse asiassa valitsin tarkoituksella mahdollisimman isokokoisen kännykän näyttöön tarkoitetun suojakalvon, jotta on varmuuden vuoksi pelivaraa, jos ensimmäisellä yrityksellä jotakin menee pieleen. No, ei mennyt ja kaikkia tarvikkeita jäi ensimmäisen suojakalvoasennukseni jälkeen juuri sopivasti, niin että saan tällä yhdellä ja samalla paketilla suojattua seuraavankin runkoni näytön joskus hamassa tulevaisuudessa.

Näytönsuojan asentamisen helppoudesta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta monivaiheisesta urakasta huolimatta kalvon asentaminen onnistui oikein hyvin myös tällaiselta ensikertalaiselta, kun ohjeita noudatti tarkasti. Operaatio aloitettiin pesemällä kädet ja puhdistamalla kameran näyttö liasta ja pölystä huolellisesti. Jotta Copter-kalvoon ei tulisi sormenjälkiä, tuli sormenpäät suihkuttaa Copter-suihkeella ennen suojakalvon irrottamista itse Copter-kalvosta eli varsinaisesta näytönsuojasta. Kun suojakalvo oli irrotettu Copter-kalvosta, suihkutettiin Copter-kalvo molemmin puolin - ja tarrapuoli oikein kunnolla - Copter-suihkeella, levitettiin neste sormella Copter-kalvon pinnalle tasaiseksi nestekerrokseksi ja aseteltiin huolellisesti paikoilleen kameran näytölle. Jokainen suojamuoveja laittanut varmasti tietää, että oli kyse sitten tällaisista elektroniikan suojakalvoista tai koulukirjojen muovaamisesta, suojakalvon alle jää helposti kuplia. Kuplien poistamiseen Copter-kalvon alta käytettiin Copter-muovilastaa, ja samalla Copter-kalvon alta sai liiallisen kosteuden pois. Copter-kalvon reunoille muodostuneiden suihkevanojen kuivaamiseen oli tarkoitus käyttää Copter-puhdistusliinaa. Kaiken tämän jälkeen olin huolissani, mahtaako se yksi muovin alle jäänyt kupla todellakin hävitä Copter-kalvon alta muutamassa päivässä suihkeen kuivuessa, kuten käyttöohjeissa luvattiin, mutta huoleni osoittautui turhaksi ja kupla todellakin hävisi. Ja vaikka käyttöohjeiden mukaan Copter-kalvon pitäisi antaa asennuksen jälkeen rauhassa kuivua 12 tuntia ennen käyttöä, tämän postauksen kuvat on otettu lähes samantien kalvon asentamisen jälkeen, toki varovaisuutta noudattaen, ettei vain Copter-kalvo vahingossa liiku kameraa käsiteltäessä.

Nyt, kun Copter-näytönsuoja on ollut käytössä parisen viikkoa, en voi olla kuin tyytyväinen. Näytönsuojaa ei juurikaan huomaa, eikä se ainakaan häiritse valokuvaamista tai kameran käyttämistä: pikemminkin päinvastoin, kun minun ei tarvitse enää pelätä aiheuttavani lisää tuhoa näytölle joka kerta iskiessäni aurinkorasvalla voidellun nenänpääni kameran näyttöön. Pian on lisäksi aika suunnata jälleen Vermoon poninäyttelyyn, jossa on viime vuosien perusteella hyvin helppo kärventää nahkansa, vaikka kuinka yrittäisi suojata itsensä liialliselta auringolta, ja havaintojeni mukaan en ole yhtenäkään vuonna ollut ainut, jonka olisi syytä kiinnittää huomiota auringolta suojautumiseen. Niinpä aurinkorasvaa ei kannata jättää käyttämättä vain kameran suojelemiseksi, vaan kannattaa käydä tekemässä löytöjä kännykkäosastolta. En ole enää pitkään aikaan pysynyt perässä esimerkiksi Samsungin Galaxy-tuoteperheeseen kuuluvista älypuhelimista, kun uusia malleja tulee markkinoille niin valtavaa tahtia, mutta kerrankin tästä kännykkämallien tehtailusta on myös jotain hyötyä!

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Rippijuhlien aika 2/2

 
Edellisen postauksen rippikuvat saavat jatkoa, ja liinaharjainen suomipoika vaihtuu kauniiseen australianpaimenkoiraan. Niin valtavasti kuin näiden rippikuvien hevosversioista pidänkin, nämä yhteiskuvat koiran kanssa taitavat vedota minuun vielä hitusen niitäkin enemmän. Toisaalta lieneekö tuo ihmekään: sanotaanhan koiran olevan ihmisen paras ystävä. Toisen sanonnan mukaan taas silmät ovat sielun peili, ja katse kyllä paljastaa, että tämä parivaljakko on tärkeä toisilleen.





Paljon onnea kaikille tänä kesänä konfirmoiduille!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Rippijuhlien aika 1/2

Tästäkin on jo kolme viikkoa. Kylläpä aika rientää!


Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen monta kertaa. Ensin aloitin latelemalla yleisluontoisia toteamuksia kesän juhlista aina valmistujais- ja rippijuhlista kesähäihin, mutta luonnos lensi suorinta tietä roskakoriin. Toisella kerralla yritin aloittaa menemällä vain suoraan asiaan ja kertomalla tämän kauniin tytön rippikuvauksista, jotka oli määrä toteuttaa liinaharjaisen suomenhevosystävän kera, mutta kuvaustohinoissa keksittiin, että olisi upeaa saada myös perheen koira mukaan kuviin. Toinen kirjoitusyritys tuntui aivan yhtä vaikealta kuin ensimmäinenkin, ja löysin itseni aloittamasta postauksen kirjoittamista kolmannen kerran. Ei kirjoittaminen yleensä näin vaikeaa ole, mutta juuri tämä kuvausreissu oli minulle aivan erityinen: näin jälkeenpäin päällimmäisenä on kiitollisuuden tunne, kiitollisuus siitä, että sain olla mukana ja kokea tämän kaiken.


Minua oli pyydetty valokuvaamaan rippikuvia, ja luulin meneväni kuvaamaan aivan vieraita ihmisiä. Yllätys oli melkoinen mutta sitäkin onnellisempi, kun tallilla, jonka ympäristössä valokuvaus oli määrä suorittaa, vastassa olikin tuttuja ihmisiä niiltä ajoilta, kun minullakin oli vuokrahevonen ja me kaikki kävimme toisella tallilla. Jopa kuvissa esiintyvä suomenhevonen asui silloisella tallilla ja oli minulle sitä kautta tuttu entuudestaan. En voinut kuin jälleen kerran todeta, kuinka pienet hevospiirit Suomessa ovat, mutta hyvä näin. Pidin valtavasti vanhasta tallista, ihmisistä ja hevosista, ja on ollut aivan ihanaa törmätä tuttuihin tallilaisiin näin myöhemmin muualla, kun vuokrahevoseni muutettua myös minun oli aika vaihtaa maisemaa.

Kuvaussessio oli minulle monella tapaa ikimuistoinen: Tietenkin vanhojen tuttujen tapaamisen lisäksi nämä olivat ensimmäiset rippikuvaukseni. Eihän siinä juurikaan ole eroa, otetaanko valmistujaiskuvia ylioppilaslakki päässä, rippikuvia risti kaulassa tai ylipäätään kuvia selvästi juhlatamineisiin sonnustautuneena. Ehkä suurin ero on valokuvaajan omien korvien välissä, onhan ensimmäinen kerta aina ensimmäinen ja sikäli erityinen. Ja joka kerta etukäteen kalvaa jännitys, mitä jos kuvat eivät onnistukaan, mutta onnekseni jännitys osoittautui nytkin turhaksi. Kuvaussessio oli ensimmäinen myös siinä suhteessa, että ensimmäistä kertaa en ollut valokuvattavien kanssa yksin, vaan tällä kertaa koko kuvattavan perhe oli mukana ja lisäksi apukäsiä tarjolla riittämiin. Mukana olleet tutut ihmiset takasivat sen, että iloinen juttelu ja ajoittaiset naurunremakat saivat entistä leveämmän hymyn myös kuvattavan huulille (ja valokuvaajalla oli täysi työ pidellä kameraa vakaasti nauramisen lomassa) ja olon tuntumaan kotoisammalta. Lisäksi olin onnellinen henkilökohtaisesta avustajastani, joka ystävällisesti huolehti hevosen mielenkiinnon herättelemisestä ja eri eläinten ääniä kännykästään soittaessaan hauskuutti myös meitä muita paikalla olevia.

Olen varmaankin jokaisen valokuvattavani kohdalla todennut, että malli suoriutui tehtävästään erinomaisesti, eivätkä nämä rippikuvaukset olleet poikkeus: niin tyttö, hevonen kuin koira, jonka pääsette näkemään seuraavassa postauksessa, tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Kun sanat loppuvat, on valokuvien vuoro puhua puolestaan.








Kiitos, että sain olla mukana! 

torstai 7. heinäkuuta 2016

Kaksin aina kaunihimpi

Terveisiä Porvoon Emäsalon kauniilta maaseudulta! En ole ikinä nähnyt niin paljon hyönteisiä yhtä aikaa. Olen ihmetellyt, minne kaikki kimalaiset ja erityisesti perhoset ovat joutuneet, sillä lapsuudessani niitä näki enemmän ja useammin kuin nykyään. Näyttää siltä, että ötökät ovat muuttaneet Porvoon maaseudulle. Eikä ihmeiden aika ole ohi: minä, joka olen inhonnut ja vältellyt lähes kaikkia hyönteisiä niin kauan kuin jaksan muistaa, innostuin toden teolla hyönteisten valokuvaamisesta. Tosin hyttysistä en myönnä pitäväni vieläkään.


Kimalaiset kukassa



Ellen aivan erehdy, tämä on ensimmäinen ja toistaiseksi ainut minulle suotu valokuva parittelevista hyönteisistä (tai mitä lie sarvijaakkoja tai kovakuoriaisia nämä mahtavatkaan olla). Tässä kohtaa luontokuvaajien lausahdus siitä, että onnistuneita valokuvia nimenomaan saadaan eikä oteta, pitää paikkansa: kovakuoriaisiin tarkentaessani kun luulin sarvipäitä olevan vain yhden, ja iloinen yllätys paljastui vasta kotona tietokoneen ruudulta.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Missä palaa?

No meillä kotona...!

Viime viikko loppui kaikkea muuta kuin rauhallisissa merkeissä. Lueskelin tietokoneella vielä vähän ennen nukkumaanmenoa, kun yhtäkkiä huomasin silmäkulmastani tietokoneen näyttöjen välistä pilkistävän ohuen savuvanan. Tai luulisin, että näin sen hitusen ennen kuin palaneen käry saavutti nenäni. Pieni kirjoituspöytäni on ahdettu täyteen tietokoneromppeita, ja pöytäkoneen ollessa kyseessä näyttöjen takana on tietysti risteillyt iso kasa johtoja eri laitteiden välillä. Jokin näistä johdoista oli yllättäen ruvennut käryämään, mutta minulla ei ollut vielä tuolloin mitään käsitystä, missä laitteessa savuava johto oli kiinni. Katkaisin samantien virrat pois kaikista pöydälläni olevista sähkölaitteista, ja olin oikein tyytyväinen, että meillä on jo vuosia sitten siirrytty käyttämään virtanapeilla varustettuja jatkojohtoja ja yksittäisellä pistokepaikalla varustettuja nappeja: yhdestä napista kun sähköt sai pois pöydän koko laitteistosta, ja vasta sen jälkeen piti varmuuden vuoksi kontata pöydän alle irrottamaan jatkojohto myös seinästä.

Kun mahdollisesti palavan sähkölaitteen irrottaminen sähkövirrasta oli tehty, oli aika ajaa nukkumassa ollut mieheni sängystä ylös ja tutkimaan tilannetta. Aikamme tutkailtuamme selvisi, että savunnut johto tai oikeastaan muuntaja kuului pöytälampulleni - lampulle, joka ei mielestäni ollut ollut edes päällä juuri ennen muuntajan savuamista. Kaiken lisäksi muuntaja, jonka sisällä ilmeisesti käämissä oli tullut tuntemattomasta syystä oikosulku, joka puolestaan oli aiheuttanut muuntajan ylikuumentumisen ja lopulta osittaisen sulamisen, piti tuotemerkintöjensä mukaan olla kaksinkertaisella kuorella suojattu ja siksi uloimman muovikuoren sulaminen tuntui uskomattomalta. Kyse ei myöskään ollut Kiinan rimpulasta vaan Suomessa valmistetusta laatutuotteesta, mikä innosti entisestään siunailemaan teknisten vempainten epäluotettavuutta.



Yllä lämpökameralla otettu kuva viallisesta muuntajasta joitakin minuutteja sähkövirran katkaisemisen jälkeen: Vasemmalla tilanne ikään kuin paljaalla silmällä katsottuna, oikealla lämpökameran kuvasta näkyvät lämpötilaerot. Koska muuntajan muovikuori oli vielä kuvaushetkellä pinnastaan noin 110°C, en voi kuin arvata, kuinka kuuma laite on pahimmillaan ollut. Näiden lukemien jälkeen ei tarvitse ihmetellä, miksi muuntajan sisällä olevien osien lisäksi myös muovikuori oli osittain sulanut. Tämä selittää myös sen, miksi mies ei pystynyt paljain käsin nostamaan muuntajaa pois johtojen joukosta vaan kaipaili hanskoja käteensä.



Vertailun vuoksi kuvasimme myöhemmin täsmälleen samanlaisen pöytälampun ehjää muuntajaa lampun oltua pari tuntia päällä normaalissa käytössä. Jälleen vasemmalla tilanne kuin paljain silmin katsottuna, oikealla lämpökamerakuva lämpötilaeroineen. Kun lattiamatto ja johto ovat suunnilleen 27,4°C ja muuntajan muovikuori kuumimmasta kohdasta 81,0°C, on tämäkin lämpötilaero sen verran suuri, että muuntaja tuntuu kädessä selvästi lämpimältä, vaikka se paljaalla silmällä näyttää täsmälleen samalta kuin poissa käytöstä ja suunnilleen huoneenlämpöisenä ollessaan.



Heittäydyimme miehen kanssa oikein perusteellisiksi ja avasimme ehjän muuntajan vertaillaksemme, kuinka pahaa jälkeä oikosulku oli saanut aikaan. Vasemmalla on oikosulun kokeneen muuntajan sisus (musta johto, koska muuntaja peräisin mustasta pöytälampusta), oikealla täysin ehjä vastaava (valkoinen johto, koska muuntaja valkoisesta pöytälampusta). Oikosulku lienee ollut muuntajan käämissä mustuneista kuparilangoista päätellen, ja kuumuus on sulattanut sekä muuntajan johdonpuoleisesta osasta muovisia ja muita osia sekä mustaa muovia pistorasiaan painettavasta päästä. Viallinen muuntaja on tosin muutenkin kauttaaltaan hieman mustunut verrattuna ehjään muuntajaan ja sen puhtaisiin ja kiiltäviin pintoihin.



Sulanut muovikuori puolestaan näyttää tältä. Muuntaja on käämin kohdalta ollut kuumin, ja niinpä muovikuorikin on sulanut vain keskeltä ja näkyy parhaiten kuvassa rypistyneen arvokilven kohdalla. Arvokilven symbolien perusteella muuntajasta saadaan paljon tietoa: laitteen valmistaja tai laitteen tuotenimi, malli tai tyyppimerkintä, jännite (V), virran kulutus (A), teho (W), IP-kotelointiluokkatunnus eli suojausluokka sekä CE-merkki ja testauslaboratorioiden merkit. Lisäksi muuntajan arvokilvestä löytyy laitteen nimellistaajuus, joka on Euroopassa 50 Hz, sekä varoitus- ja ohjesymboleita. 


Mitä tästä yöllisestä sydämentykytystä aiheuttavasta episodista opin? Tämä oli tietääkseni kolmas kerta elämäni aikana, kun sähkölaite on yhtäkkiä alkanut elää omaa elämäänsä oikosulun tai muun häiriön seurauksena: Lapsena kävelevä ja äänillä varustettu barbihevoseni alkoi savuta ja metelöidä myöhään illalla ollessani jo nukkumassa, ja edellisen kerran häiriö tuli juuri sillä hetkellä kotona yksinään olleeseen palovaroittimeemme, jonka myötä palokunta oli käynyt poissaollessamme yllätysvierailulla. Nykyään kodeissa on niin paljon erilaisia sähkölaitteita, että on vain ajan kysymys, milloin ja miten niissä ilmenee vikoja, vaikka niitä kuinka käyttäisi valmistajan käyttöohjeiden mukaan ja niistä pitäisi huolta. Kärynneestä muuntajasta säikähtäneenä allekirjoittanut on ahkeroinut alkuviikon rätti ja paineilmapullo kädessä pyyhkimässä tai suihkimassa pölyjä pois tietokonevehkeistä ja pöytäkoneen sisältä. Myös tietokonepöydän laitoin tietenkin uuteen uskoon, siirsin kaiken ylimääräisen ja tulipalon sattuessa palavan aineksen pois pöydältä ja johtokasakin koki harvennuksen. Seuraavalla kerralla, kun pöydälläni jokin johto tai muuntaja alkaa savuttaa, saan myös viallisessa johdossa kiinni olevan laitteen sunnuntai-iltaista helpommin selville, sillä nyt samannäköiset sähköjohdot on nimilapuilla nimikoitu. Jotta vastaava episodi ei pääsisi enää toiste yllättämään, olisi tarkoitus ottaa ohjelmaan silloin tällöin myös sähkölaitteiden, niiden johtojen ja muuntajien lämpötilamittaukset lämpökameran avulla, eikä tietysti ahkerammasta siivoamisesta ja pölyjen pyyhkimisestäkään ole haittaa.

Silloin tällöin eteen tulee sattumuksia, jotka muistuttavat jostakin. Tällaiset muuntajan savuamisen kaltaiset, loppujen lopuksi hyvin pientä haittaa aiheuttaneet sattumukset ovat hyviä muistutuksia siitä, kuinka tällaistakin voi tapahtua ja huonolla tuurilla lopputulos voisi olla huomattavasti pahempikin. Niinpä mielelläni käytän hyväksi nämä pienet muistutukset ja muistuttelen oman vahinkoni voimalla myös lähipiiriä, jotta mahdollisimman moni välttäisi ikävän vahingon. Samaan syssyyn näistä on hyvä muistuttaa ja varoittaa teitä muitakin, ja kertauksena ja muistinvirkistyksenä päätin kaivaa vielä Tukesin toimintaohjeet sähkölaitepalon varalle (lyhennettynä ja yksinkertaistettuna):

1. Katkaise sähkölaitteesta virta
2. Pelasta ihmiset
3. Sammuta alkusammuttimilla (esim. käsisammutin, sammutuspeite), jos mahdollista
4. Poistu paikalta ajoissa
5. Sulje ovet (ja ikkunat) poistuessasi
6. Hälytä palokunta ja opasta se paikalle

(Myös Suomen Sähköoppaasta löytyi hyödyllisiä ohjeita sähkön ja sähkölaitteiden käyttämisestä kotona sekä ohjeita palotilaisiin ja ukonilmalle.)

Savuavan muuntajan tapauksessa, kun laite ei ainakaan päällisin puolin palanut, riitti lähinnä noudattaa toimintaohjeiden kohtia 1 ja 2: Jatkojohdon virtanappi pois päältä ja koko jatkojohto irti seinästä. Samaan aikaan äänellä samassa huoneessa nukkuvan miehen herätystä - pelastetaan vaarassa olevat ihmiset. Sen sijaan alkusammutusvälineitä sen enempää kuin palokuntaakaan ei tällä kertaa tarvittu, ja jotta viereisen huoneen katossa oleva palovaroitin ei herättäisi koko kerrostaloa, tuuletimme huoneistoa ankarasti, kun savuava muuntaja oli irrotettu ja todettu vaarattomaksi. Se huoli on tosin sitten taas oma lukunsa, miksi lakisääteinen keskuspalovaroittimemme ei havainnut savua - olkoonkin, että savua ehti muodostua nopean toiminnan ansiosta vain vähän - tai voimakasta sulaneen muovin hajua vai johtuiko se ainoastaan onnistuneesta tuuletuksesta. Vaikka kokemus on osoittanut, että vika voi tulla myös tavalliseen palovaroittimeen, taidan lisätä tietokoneromppeitani ja pöytälamppuja varten huoneeseen vielä oman palovaroittimen ihan vain varmuuden vuoksi. Siinä on taas yksi laite, jota muiden lisäksi pitäisi tarkkailla patterin toiminnan osalta ja puhdistaa aika ajoin pölystä, ettei ainakaan pöly aiheuttaisi vääriä hälytyksiä tai muita epätoivottuja lieveilmiöitä.

Usein sähkölaitteissa - sekä sähköjohdolla sähköverkkoon kiinnitettävät että akuilla tai pattereilla toimivat - vika tai laitteen hajoaminen ilmenee niin, että sähkölaite ei yksinkertaisesti mene enää päälle tai toimi odotetulla tavalla. Oletteko säästyneet ilman suurempia merkkejä sähkölaitteen viasta tai varautuneet jotenkin siihen, etteivät valitettavasti sähkölaitteetkaan ole ikuisia?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...