torstai 21. tammikuuta 2016

Filmikameroista digiaikaan

Aurinko on tällä viikolla ottanut tavakseen näyttäytyä päivittäin, ja kaunis auringonpaiste on tehnyt tehtävänsä: pimeän vuodenajan synkentämä mielenmaisema on muutamassa päivässä kirkastunut merkittävästi, kaikki näyttää taas valoisalta ja maailma tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia. Valolla on mahtava voima, joka saa kaiken ympärillä näyttämään niin paljon valoisammalta kuin vielä hetki sitten syksyn ja lumettoman alkutalven harmaudessa, märkyydessä ja kylmyydessä. Sitä paitsi, kohta on kevät!


Kuuntelin tapani mukaan radiosta uutisia, kun yhtäkkiä huomasin pohtivani, kuinka paljon kamerat ja valokuvaus ovatkaan muuttuneet pelkästään minun elinaikanani. Tietokoneiden ja niiden käyttämisen kehittymisestä saisi vastaavasti kirjoitettua oman historiikkinsa erään aivan tavalliseen suomalaisperheeseen syntyneen tyttölapsen näkökulmasta, mutta se on suurimmaksi osaksi aivan erillinen ja pitkälti kameroista ja valokuvauksesta irrallinen tarinansa. Toki, jos vastaavan tarinan kirjoittaisi 2000-luvulla syntynyt lapsi, tarina olisi aivan erilainen.

Kurkistetaan Harry Potterin tapaan ajatusseulaan ja matkataan ajassa melkein 25 vuotta taaksepäin...

Niin pitkälle lapsuuteen kuin vain saatan muistaa, meillä oli perheessä yksi kamera. Se oli ruskeassa nahkalaukussa, ja sekä laukku että kamera näyttivät pienen lapsen silmin hyvin isoilta. Tuolloin kamera oli arvotavara, jota ainakin meillä käytti vain isä: lapsilla ei ollut mitään asiaa koskea siihen. Kunnioitukseni kameroita kohtaan varmasti kumpuaakin noista ajoista, kun valokuvien ottaminen ei arkielämässä ollut todellakaan mikään jokamiehen oikeus eikä kameroita edes ollut joka perheessä. Vasta viime aikoina olen ruvennut kaipaamaan tuota vanhaa kameraa, mutta pettymyksekseni kuulin, että 1900-luvun puolivälin paikkeilta peräisin olevasta ja alun perin isovanhempieni Voigtländerin filmijärjestelmäkamerasta ei ole enää muuta kuin muistot jäljellä.

Vaikka Voigtländer oli vain aikuisten kamera, se ei toki tarkoittanut, etteivät meillä lapsetkin olisi voineet ottaa valokuvia. Olen arviolta 7- tai 8-vuotiaana saanut ensimmäisen filmipokkarini syntymäpäivälahjaksi McDonalds'ista, jossa vietettiin syntymäpäiväjuhliani. Kirkkaan vaaleanvihreä pokkari kesti lapsen käytössä vuosia, ja juurikin tämä vihreä lahjakamera sekä joitain vuosia myöhemmin lahjaksi saamani musta, enemmän aikuisten käyttämien filmikameroiden näköinen pokkari ovat kulkeneet minulla aikoinaan mukana myös niin kyläreissuilla tuttavaperheiden luona, luokkaretkellä Korkeasaaressa kuin useampana kesänä ratsastusleireillä. Kuten blogin ensimmäisen arvonnankin yhteydessä tuli ilmi, valokuvilla on tärkeä merkitys muistojen tallettamisessa. Muistan kyllä kantaneeni kameraa lapsena ja teininä mukana ratsastusleireillä, mutta ennen teini-ikää otetuista kuvista esimerkiksi kyläreissuilta tai luokkaretkeltä muistikuvani perustuvat pääasiassa ottamiini kuviin ja ilman kuvia tuskin muistaisin tapahtumia lainkaan.

Minulla on myös joitain välähdyksenomaisia muistikuvia ajasta, jolloin tavallisiin perheisiin alkoi vähitellen tulla filmikameroiden tilalle tai rinnalle ensimmäisiä digikameroita. Muistan yhdenkin illan, kun olimme perheeni kanssa kokoontuneet keittiöön valokuvausta varten. Olin tuolloin varmaankin 10-11 -vuotias, sillä asuimme uudessa kodissamme mutta pikkuveljeni potkuhousuissaan oli vielä melkein vauva. Isä oli saanut työpaikaltaan lainaksi digikameran, jota ihmeteltiin ja hämmästeltiin. Seuraavana päivänä kuvat oli tulostettu värillisinä tavalliselle tulostuspaperille, ja tämäkös se vasta oli ihmeellistä, kun kuvat sai tulostettua suoraan tietokoneelta ilman, että kuvat piti viedä muualle kehitettäviksi ja odottaa useampia päiviä ennen kuin fyysiset kuvat sai käteensä.

Siitä minulla ei ole tarkkoja muistikuvia, milloin digikamera-aika koitti meidänkin perheessämme, mutta muistan saaneeni vanhempien ensimmäisen digikameran pitkän ja hartaan mankumisen jälkeen mukaan ratsastusleirille: eihän filmipokkareissani muuta vikaa ollut, mutta filmirulla tai kaksi ei alkuunkaan riittänyt viikon ratsastusleirille. Näin jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä, kuinka se digipokkarin vaivainen muistikorttikaan riitti viikon kuvaustarpeisiin, sillä muistikortin tallennustila oli vain joitain megabittejä (kenties 128 Mb). Muistikuvieni mukaan tallennustilaa oli kuitenkin aivan riittävästi ja itse asiassa ainut, mistä jo tuolloin muistan kameraa kritisoineeni, oli sen hitaus: minusta aivan liian usein kuvaustilanne oli jo aikaa sitten mennyt, kun kamera vielä mietti laukaisinta painettuani, ottaisikohan se kuvan nyt vai kohta - usein vasta kohta. Ei kritisointini toki aivan tuulesta temmattu ollut, vaan vanhemmatkin myönsivät myöhemmin, että kameran toimintanopeudessa olisi ollut toivomisen varaa.

Siinä, missä jokainen kamera lapsuuteni ja nuoruuteni aikana on jättänyt jälkensä, huomaan itse asiassa nimenomaan tärkeimpien kuvauspaikkojeni olleen muutenkin minulle erityisen rakkaita ja tärkeitä paikkoja tai ympäristöjä. Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että niin sukulaiset kuin muut tuttavat ovat suhtautuneet kärsivällisesti lapsen innostuneeseen valokuvaamiseen, joka kohdistui kaikkeen aina tuttujen lemmikkeistä ja maatilan eläimistä tuttuihin ihmisiin ja maisemiin. Myös ratsastuskouluissa, joissa olen teininä ja myöhemmin nuorena aikuisena ratsastanut, on suhtauduttu positiivisesti valokuvaamiseen. Kun katson vanhoja filmikuviani ja ensimmäisiä ottamiani digikuvia tänä päivänä, huomaan eron, joka valokuvauksessani on tapahtunut: Jo lapsena valokuvasin sekä valokuvauksen ilosta että muistojen tallentamiseksi, mutta nykyään omia muistoja tulee tallennettua vain harvoin ja useimmiten kuvissa esiintyy kaikkea muuta kuin entuudestaan tuttuja ihmisiä ja eläimiä. Vaikka kuvauskohteet ja valokuvauksen tarkoitus - tai oikeastaan melkein kaikki valokuvauksessani - ovat tietyllä tavalla muuttuneet melko radikaalistikin, valokuvauksen ilo ja itse valokuvien tuoma ilo ovat edelleen tallella. Yksi asia on kuitenkin ennallaan, vaikka kameran käsittelijä on ehtinyt vanheta välillä melkein 20 vuotta: Huomaan ottaneeni lapsena ja nuorena kuvia näkemästäni ja kokemastani, mitä ympärilläni on tapahtunut. Edelleen omin tapani valokuvata on valokuvata sitä, mitä näen ja koen ollessani mukana tapahtumissa sivustaseuraajana, ja innostun vain harvoin rakentamaan ja luomaan kuvaustilanteita itse. Ehkä tässä piilee myös yksi seikoista, joiden vuoksi valokuvaus tuottaa minulle niin suurta iloa: voin olla tapahtumien keskiössä mutta samaan aikaan tarkkailla tilannetta ikään kuin ulkopuolelta.


Analyyttinen minäni rupesi tietenkin pohtimaan, miten päädyin pohtimaan tällaista aihetta. Syventyessäni muistoihini suorastaan liikutuin pysähtyessäni ajattelemaan, kuinka hienoja ihmisiä olen ympärilleni saanut ja kuinka erilaiset kohtaamiset, joiden merkitystä ei välttämättä juuri kohtaamisen hetkellä ymmärrä, saattavat kantaa hyvinkin kauas. Miten tosiaan päädyin pohtimaan syntyjä syviä ja melkein parkumaan uutisia kuunnellessani silkasta kiitollisuudesta? Valokuvaajia on moneen lähtöön ja jokainen on erilainen. Tällä viikolla olen taas lukenut normaalia enemmän sellaisten ihmisten tekstejä, joiden kohdalla rakkaasta harrastuksesta on tullut työ ja haaveena on elättää itsensä ja perheensä valokuvaamalla. Useimpiin näistä tarinoista liittyy myös yrittäjäksi ryhtyminen, ja tällaisista tarinoista minä pidän valtavasti. Lisäksi jokaisesta tarinasta voi oppia jotain, kun pitää vain mielen avoimena. Millainen tarina sinulla on?

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen artikkeli... Tälläisiä lisää.
    Itekin muistan vähän jotain siitä kun kuvailin ensi kertaa "oikeasti", vaikken koskaan olekaan millään filmikameralla kuvannut (mikä on aika sääli ehkä, arvostan kaikkea vanhaa). Se vaan huvittaa, että vaikka olenkin vasta parikymppinen ja aloin kuvata tosi myöhään, niin silti ehkä huomaan sen muutoksen mitä ainakin digikameroiden kehittyessä on tapahtunut. Kamerat ovat kehittyneet mielettömästi, ja järkkäreitä näkyy olevan vähän kaikkialla nykyisin. ja miusta on nimenomaan mukavaa kuulua näihin järkkärinomistajiin, kun yleensä en "ole mukana" missään tuollaisessa ilmiössä mistä paljon sanaa liikkuu.

    Koska työn tulisi olla ihmiselle mukavaa, olen miettinyt vähän väliä, millaista olisi kuvata työksi. Kokemusta mistään "tilauskuvaamisesta" ja sen myötä rahan ansaitsemisesta kuvilla ei meikäläisellä ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Afuze! Mukava huomata, että löytyi ainakin yksi, jota en kyllästyttänyt muistelmillani aivan totaalisesti ;) Valokuvaukseen liittyviä muistoja on valitettavan vähän, mutta ehkä niitä filmiajan valokuva-albumeita selailemalla onnistuisin kaivelemaan muistini syövereistä jotain muutakin kerrottavaa. Laitetaan toive korvan taakse! :)

      Minua harmittaa myös, etten lainkaan muista, mitä vanhoille filmipokkareilleni on käynyt. Voi olla, että ainakin toinen saattaisi hyvässä lykyssä vanhempien luota vielä löytyä, tai sitten ne on annettu eteenpäin "aikansa eläneinä". Toisaalta jälkimmäistä kohtaloa olen suunnitellut ensimmäiselle kompaktikamerallenikin, mutta liekö sitä raaskiakaan antaa eteenpäin (tai edes laittaa osiin, kuten viimeisin suunnitelmani kuului), jos myöhemmin tulee kuitenkin katumapäälle...

      Monessa asiassa sitä tuntee itsensä vielä nuoreksi, mutta tekniikka on tosiaan kehittynyt viime vuosina niin vauhdilla, että ei tarvitse olla parikymppistä vanhempi, jotta on jo ehtinyt nähdä ja kokea monenlaistakin muutosta. Kymmenen vuoden päästä saattaa olla taas joku vempain jäänyt unholaan uusilta "nykynuorilta" ja me vanhemmat pääsemme kertomaan, kuinka meidän nuoruudessamme tämä vempain oli ihan tavallinen juttu. Kenties digiboksi tai telkkari voisi olla tällainen? Tai ehkä kameroiden nykymuotoiset muistikortit? Tai kuka tietää, vaikka ennen pitkää kännykkä olisi ympätty järjestelmäkameran runkoon kuten WiFi joissain malleissa? ;)

      Afuze, onko 4H ja 4H-yrittäminen sinulle tuttuja? 4H-yritys voisi olla juuri sinulle sopiva tapa saada esimakua, miltä tuntuisi työskennellä esimerkiksi valo-/videokuvaajana (tai melkein minä tahansa muuna, mitä vain haluaisit kokeilla). Elannon hankkiminen 4H-yrittämällä on kieltämättä työn ja tuskan takana, mutta kokemuksena se on varsin avartava ja myös rahan ansaitseminen kuuluu pakettiin. Jos kiinnostaa, lisätietoa löytyy muun muassa osoitteesta www.4h.fi ja myös minua saa vetää hihasta ja kysellä aiheesta :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...