sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Hempeilyä


Elettiin joulukuun viimeisiä päiviä, kun allekirjoittanut pääsi ensimmäistä kertaa valokuvaamaan liikkuvia hevosia ja ihmisiä talviaikaan järjestelmäkameralla. Kun omat silmät väittivät olevan kirkasta, kameran asetukset tuli säädettyä melkein kuin olisi aurinkoisena kesäpäivänä valokuvannut. Kameran näyttö paljasti, että kohinaa kyllä tuli, mutta olen kohinaakin allergisempi liike-epäterävyydelle, joten arvelin kuvankäsittelyohjelman selättävän kohinan kiitettävästi. Vasta kotona tietokoneen näyttö paljasti kohinan koko karmeudessaan, ja allekirjoittanut oli suorastaan järkyttynyt ja pettynyt: erinomaisen kuvanlaadun makuun päästyäni kuvat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän pilalla valtavan kohinan vuoksi. Toki kohinaa pystyi varsinaisen kohinan poistamisen lisäksi vähentämään ns. värinhallinnan kautta vähentämällä kuvista värisävyjä, mutta jos toiveena ovat mahdollisimman luonnolliset värit, on keinovalikoimasta yksi tehokas keino vähemmän käytettävänä.

Onneksi jätin omalta osaltani kuvat hautumaan, sillä näin kuukausi myöhemmin kuvien joukosta löytyikin itse asiassa melko onnistuneita ja ainakin tunnelmallisia otoksia: Kun lyhyen talvisen jakson jälkeen Etelä-Suomessa liukastellaan taas vaihteeksi jäisillä kaduilla vesisateessa, voi vanhojen mutta aiemmin julkaisemattomien valokuvien myötä lohduttautua joko kevään tai takatalven vielä tulevan ja säiden muuttuvan otollisemmiksi uusien onnistuneiden kuvien ottamiselle. Tosin kuuntelin radiosta luontovalokuvaukseen liittyvää ohjelmaa tässä jokin aika sitten, ja tunnettu luontovalokuvaaja totesi, ettei ole huonoa säätä valokuvaukselle. Ehkä huonolta tuntuva sää pitäisikin ottaa haasteena: Kun on tarpeeksi hyvä valokuvaaja, pystyy ottamaan onnistuneita otoksia säällä kuin säällä. Jos kamera selviää säästä, selviää silloin varmasti valokuvaajakin, kunhan osaa pukea myös itsensä sään mukaan. Tässä lienee tavoitetta tälle vuodelle.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kuvankäsittelyharjoituksia auringonlaskussa (2/21)

Kuvankäsittelyharjoitus viikossa pitää mielen virkeänä ja harjoittelijan sopivan kiireisenä - vai miten se oli?


Sunnuntain ratoksi oli heti aamusta ohjelmassa harjoitukset Photoshopin ja Camera Raw:n parissa. Jatkoin Kelbyn Photoshop-oppaan harjoituksia, joista kerroin seitsemän kohdan systeemin lisäksi postauksessani viime viikolla. Kirjan harjoituksessa 2 käsitellään auringonlaskun aikaan valokuvattua Bemaria, joka on vastavaloon kuvatessa jäänyt turhan tummaksi ja ideana on Kelbyn systeemiä apuna käyttäen muokata kuvaa niin, että katsojan huomio kiinnittyisi ensimmäiseksi selvästi taustastaan erottuvaan ja komeasti kiiltävään autoon. Auton parantelemisen lisäksi taivaanrannan maalaaminen - melko kirjaimellisesti - on toinen tärkeä osa-alue harjoituksessa pienten nippelien ohella.

Sain jälleen todeta, ettei minun kuvavarastoistani aivan Kelbyn esimerkkikuvan kaltaisessa tilanteessa otettua valokuvaa löydy, joten autot saivat jäädä. Toisaalta, yksi hevosvoima auringonlaskussa toimi ihan hyvin sekin: Pääsin harjoittelemaan taivaan ja koko kuvan korjaamista siten, että auringonlasku kauniine sävyineen näkyisi käsitellyssä kuvassa mahdollisimman luonnollisesti mutta kuitenkin huomattavasti selvemmin kuin alkuperäisessä kuvassa, jonka taivas on varsin hailakka. Lisäksi Bemarin sijaan yritin valojen ja varjojen avulla kikkailla estettä hyppäävää ratsukkoa selvemmin huomion keskipisteeseen, vaikka kieltämättä myös kauniinvärinen taivas vie ainakin minun huomioni osittain pois ratsukosta. Lopuksi innostuin vielä harjoittelemaan objektien poistamista, ja esteen oikealla puolella omaa vuoroaan odottanut ratsukko sai lähtöpassit. Lopputulos on omaan silmääni tunnelmallinen ja melko tyylikäs, vaikka taas kerran huomaan kaipaavani valmiiseen kuvaan hieman lisää värikkyyttä ja vahvempia värejä, vaikkakaan illan hämärtyessä väritkään eivät näy enää samalla tavalla kirkkaina kuin päivällä auringonvalossa. Hyvä harjoitus joka tapauksessa ja hauska huomata harjoittelun alkavan tuottaa vähitellen tulosta, kun kuvankäsittelyohjelmasta alkaa löytyä ominaisuuksia aivan eri tavalla kuin ennen. Kertaus on opintojen äiti ja harjoitus tekee mestarin. Siispä jatketaan harjoituksia!

torstai 21. tammikuuta 2016

Filmikameroista digiaikaan

Aurinko on tällä viikolla ottanut tavakseen näyttäytyä päivittäin, ja kaunis auringonpaiste on tehnyt tehtävänsä: pimeän vuodenajan synkentämä mielenmaisema on muutamassa päivässä kirkastunut merkittävästi, kaikki näyttää taas valoisalta ja maailma tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia. Valolla on mahtava voima, joka saa kaiken ympärillä näyttämään niin paljon valoisammalta kuin vielä hetki sitten syksyn ja lumettoman alkutalven harmaudessa, märkyydessä ja kylmyydessä. Sitä paitsi, kohta on kevät!


Kuuntelin tapani mukaan radiosta uutisia, kun yhtäkkiä huomasin pohtivani, kuinka paljon kamerat ja valokuvaus ovatkaan muuttuneet pelkästään minun elinaikanani. Tietokoneiden ja niiden käyttämisen kehittymisestä saisi vastaavasti kirjoitettua oman historiikkinsa erään aivan tavalliseen suomalaisperheeseen syntyneen tyttölapsen näkökulmasta, mutta se on suurimmaksi osaksi aivan erillinen ja pitkälti kameroista ja valokuvauksesta irrallinen tarinansa. Toki, jos vastaavan tarinan kirjoittaisi 2000-luvulla syntynyt lapsi, tarina olisi aivan erilainen.

Kurkistetaan Harry Potterin tapaan ajatusseulaan ja matkataan ajassa melkein 25 vuotta taaksepäin...

Niin pitkälle lapsuuteen kuin vain saatan muistaa, meillä oli perheessä yksi kamera. Se oli ruskeassa nahkalaukussa, ja sekä laukku että kamera näyttivät pienen lapsen silmin hyvin isoilta. Tuolloin kamera oli arvotavara, jota ainakin meillä käytti vain isä: lapsilla ei ollut mitään asiaa koskea siihen. Kunnioitukseni kameroita kohtaan varmasti kumpuaakin noista ajoista, kun valokuvien ottaminen ei arkielämässä ollut todellakaan mikään jokamiehen oikeus eikä kameroita edes ollut joka perheessä. Vasta viime aikoina olen ruvennut kaipaamaan tuota vanhaa kameraa, mutta pettymyksekseni kuulin, että 1900-luvun puolivälin paikkeilta peräisin olevasta ja alun perin isovanhempieni Voigtländerin filmijärjestelmäkamerasta ei ole enää muuta kuin muistot jäljellä.

Vaikka Voigtländer oli vain aikuisten kamera, se ei toki tarkoittanut, etteivät meillä lapsetkin olisi voineet ottaa valokuvia. Olen arviolta 7- tai 8-vuotiaana saanut ensimmäisen filmipokkarini syntymäpäivälahjaksi McDonalds'ista, jossa vietettiin syntymäpäiväjuhliani. Kirkkaan vaaleanvihreä pokkari kesti lapsen käytössä vuosia, ja juurikin tämä vihreä lahjakamera sekä joitain vuosia myöhemmin lahjaksi saamani musta, enemmän aikuisten käyttämien filmikameroiden näköinen pokkari ovat kulkeneet minulla aikoinaan mukana myös niin kyläreissuilla tuttavaperheiden luona, luokkaretkellä Korkeasaaressa kuin useampana kesänä ratsastusleireillä. Kuten blogin ensimmäisen arvonnankin yhteydessä tuli ilmi, valokuvilla on tärkeä merkitys muistojen tallettamisessa. Muistan kyllä kantaneeni kameraa lapsena ja teininä mukana ratsastusleireillä, mutta ennen teini-ikää otetuista kuvista esimerkiksi kyläreissuilta tai luokkaretkeltä muistikuvani perustuvat pääasiassa ottamiini kuviin ja ilman kuvia tuskin muistaisin tapahtumia lainkaan.

Minulla on myös joitain välähdyksenomaisia muistikuvia ajasta, jolloin tavallisiin perheisiin alkoi vähitellen tulla filmikameroiden tilalle tai rinnalle ensimmäisiä digikameroita. Muistan yhdenkin illan, kun olimme perheeni kanssa kokoontuneet keittiöön valokuvausta varten. Olin tuolloin varmaankin 10-11 -vuotias, sillä asuimme uudessa kodissamme mutta pikkuveljeni potkuhousuissaan oli vielä melkein vauva. Isä oli saanut työpaikaltaan lainaksi digikameran, jota ihmeteltiin ja hämmästeltiin. Seuraavana päivänä kuvat oli tulostettu värillisinä tavalliselle tulostuspaperille, ja tämäkös se vasta oli ihmeellistä, kun kuvat sai tulostettua suoraan tietokoneelta ilman, että kuvat piti viedä muualle kehitettäviksi ja odottaa useampia päiviä ennen kuin fyysiset kuvat sai käteensä.

Siitä minulla ei ole tarkkoja muistikuvia, milloin digikamera-aika koitti meidänkin perheessämme, mutta muistan saaneeni vanhempien ensimmäisen digikameran pitkän ja hartaan mankumisen jälkeen mukaan ratsastusleirille: eihän filmipokkareissani muuta vikaa ollut, mutta filmirulla tai kaksi ei alkuunkaan riittänyt viikon ratsastusleirille. Näin jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä, kuinka se digipokkarin vaivainen muistikorttikaan riitti viikon kuvaustarpeisiin, sillä muistikortin tallennustila oli vain joitain megabittejä (kenties 128 Mb). Muistikuvieni mukaan tallennustilaa oli kuitenkin aivan riittävästi ja itse asiassa ainut, mistä jo tuolloin muistan kameraa kritisoineeni, oli sen hitaus: minusta aivan liian usein kuvaustilanne oli jo aikaa sitten mennyt, kun kamera vielä mietti laukaisinta painettuani, ottaisikohan se kuvan nyt vai kohta - usein vasta kohta. Ei kritisointini toki aivan tuulesta temmattu ollut, vaan vanhemmatkin myönsivät myöhemmin, että kameran toimintanopeudessa olisi ollut toivomisen varaa.

Siinä, missä jokainen kamera lapsuuteni ja nuoruuteni aikana on jättänyt jälkensä, huomaan itse asiassa nimenomaan tärkeimpien kuvauspaikkojeni olleen muutenkin minulle erityisen rakkaita ja tärkeitä paikkoja tai ympäristöjä. Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että niin sukulaiset kuin muut tuttavat ovat suhtautuneet kärsivällisesti lapsen innostuneeseen valokuvaamiseen, joka kohdistui kaikkeen aina tuttujen lemmikkeistä ja maatilan eläimistä tuttuihin ihmisiin ja maisemiin. Myös ratsastuskouluissa, joissa olen teininä ja myöhemmin nuorena aikuisena ratsastanut, on suhtauduttu positiivisesti valokuvaamiseen. Kun katson vanhoja filmikuviani ja ensimmäisiä ottamiani digikuvia tänä päivänä, huomaan eron, joka valokuvauksessani on tapahtunut: Jo lapsena valokuvasin sekä valokuvauksen ilosta että muistojen tallentamiseksi, mutta nykyään omia muistoja tulee tallennettua vain harvoin ja useimmiten kuvissa esiintyy kaikkea muuta kuin entuudestaan tuttuja ihmisiä ja eläimiä. Vaikka kuvauskohteet ja valokuvauksen tarkoitus - tai oikeastaan melkein kaikki valokuvauksessani - ovat tietyllä tavalla muuttuneet melko radikaalistikin, valokuvauksen ilo ja itse valokuvien tuoma ilo ovat edelleen tallella. Yksi asia on kuitenkin ennallaan, vaikka kameran käsittelijä on ehtinyt vanheta välillä melkein 20 vuotta: Huomaan ottaneeni lapsena ja nuorena kuvia näkemästäni ja kokemastani, mitä ympärilläni on tapahtunut. Edelleen omin tapani valokuvata on valokuvata sitä, mitä näen ja koen ollessani mukana tapahtumissa sivustaseuraajana, ja innostun vain harvoin rakentamaan ja luomaan kuvaustilanteita itse. Ehkä tässä piilee myös yksi seikoista, joiden vuoksi valokuvaus tuottaa minulle niin suurta iloa: voin olla tapahtumien keskiössä mutta samaan aikaan tarkkailla tilannetta ikään kuin ulkopuolelta.


Analyyttinen minäni rupesi tietenkin pohtimaan, miten päädyin pohtimaan tällaista aihetta. Syventyessäni muistoihini suorastaan liikutuin pysähtyessäni ajattelemaan, kuinka hienoja ihmisiä olen ympärilleni saanut ja kuinka erilaiset kohtaamiset, joiden merkitystä ei välttämättä juuri kohtaamisen hetkellä ymmärrä, saattavat kantaa hyvinkin kauas. Miten tosiaan päädyin pohtimaan syntyjä syviä ja melkein parkumaan uutisia kuunnellessani silkasta kiitollisuudesta? Valokuvaajia on moneen lähtöön ja jokainen on erilainen. Tällä viikolla olen taas lukenut normaalia enemmän sellaisten ihmisten tekstejä, joiden kohdalla rakkaasta harrastuksesta on tullut työ ja haaveena on elättää itsensä ja perheensä valokuvaamalla. Useimpiin näistä tarinoista liittyy myös yrittäjäksi ryhtyminen, ja tällaisista tarinoista minä pidän valtavasti. Lisäksi jokaisesta tarinasta voi oppia jotain, kun pitää vain mielen avoimena. Millainen tarina sinulla on?

tiistai 19. tammikuuta 2016

Luovuutta tuplavalotuksesta


Kaikki vähänkään monimutkaisemmilta näyttävät kuvankäsittelytemput saavat minut ihastelemaan siihen tyyliin, etten itse varmaan koskaan oppisi niin taitavaksi. Tosin tässäkään kohtaa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, ja hankalaltakin näyttävä kikka voi olla hyvin yksinkertainen, jos siitä ei tehdä tähtitiedettä. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta on tuplavalotus: Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kahden kuvan asettamisesta päällekäin ja niiden sekoittamisesta (blending) toisiinsa. Kuvankäsittelyohjelmalla tämä onnistuu helposti tasojen (layers) avulla ja säätämällä päällimmäisen kuvan läpinäkyvyyttä. Filmikameralla tuplavalottaminen ei ole sen vaikeampaa: otetaan vain kaksi kuvaa samaan kohtaan filmiä käyttämällä jo kertaalleen käytetty pätkä filmirullasta uudelleen. Tuplavalotuksen vaikein asia on harjaannuttaa itsensä näkemään, mitkä kuvat voisivat sopia yhteen ja mihin kuvapariin taas ei välttämättä kannata edes tuhlata aikaansa. Tässäkin kohtaa harjoitus tehnee mestarin, vaikkakin ainakin alkuvaiheessa onnistumistodennäköisyyttä voi nostaa hyödyntämällä joko saman värimaailman kuvia parina, valitsemalla toiseksi kuvaksi yksinkertaisen muotokuvan rauhallisella taustalla tai muuttamalla toisen kuvista mustavalkoiseksi. Jännittävää, eikö?


Vanhat kuvat uusiokäyttöön. Tässä kukkaisponissa ja kukkaiskoirassa on sama kuva päällimmäisenä, mutta alemman kuvan osalta erot ovat suurempia. Koska tässä ylemmän kuvan väri on tarttunut alemman kuvan tummiin alueisiin parhaiten, kukkaiskoiran kohdalla koira on ikään kuin auringonkukkameren keskellä, kun taas ponista itsestään on tullut kukkaisponi vaalean taustan jäädessä lähes kukattomaksi.


Nämä kukkaisponikuvat ovat käytännössä samoista kuvista tehty, mutta kuvien sekoittamiseen on käytetty eri sekoitustiloja tai -moodeja. Kukkaisponikuvat ovat havainnollistava esimerkki siitä, kuinka tuplavalotuksella yhdestä ja samasta kuvaparista voi saada hyvinkin erilaisia lopputuloksia. Kun tuplavalotettua kuvaa muokkaa edelleen, voinee todeta, että tässäkin vain mielikuvitus on rajana. Jos esimerkiksi ponin tausta olisi kauttaaltaan ollut vaalea, ylimääräisiä värejä olisi saanut helposti pyyhittyä niin, että auringonkukkia olisi jäänyt vain ratsukkoon. Nyt tein tällaista muokkausta vain ylemmän kuvan kohdalla, kuten ponikuvia vertailemalla voi havaita.

Enää ei tarvitse harmitella, vaikka tähän aikaan vuodesta valokuvattava on kortilla: Valokuvauksesta liikenevän ajan voi käyttää kuvankäsittelyn opettelemiseen, jolloin kuvauskauden päästessä kunnolla vauhtiin on työkaluvalikoima merkittävästi aiempaa suurempi. Melkein rohkenisin väittää, että tällainen luovuuden herätteleminen saattaa näkyä ennen pitkää myös itse valokuvauksen puolella ja päähän voi pälkähtää sellaisiakin ideoita, joiden kehittelemiseen ei oman mielikuvituksensa koskaan uskonut riittävän. Siispä luovaa ja idearikasta talvea meille kaikille!

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Täydellinen valokuva

Se tunne, kun kaivelen lähes vuodentakaisia valokuvia - aivan tavallisia kuvia kilpailuista - ja aivan yllättäen eteen aukeaa täydellinen kuva: kuva, jossa on sitä jotakin, joka iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja saa ainakin allekirjoittaneen vain hölmönä tuijottamaan kuvaa ja ihmettelemään, kuinka se voikin olla niin upea. Tässä on toinen suursuosikkini ottamistani valokuvista, tämäkin totta kai toukokuulta 2015, kuten aiempi suursuosikkini kimosta esteratsusta. Itse asiassa valokuvat ovat peräti samalta päivältä ja samoista kilpailuista. Mitähän sitä pääsisi valokuvaamaan seuraavan kerran, kun kalenterin mukaan on 17.5.?


Yhteistä suursuosikeilleni on päivämäärän lisäksi sama f-aukko ja ISO-arvo: 
maagiset luvut 2.8 ja 100. Pitäisiköhän tästäkin tehdä omat johtopäätöksensä?

lauantai 16. tammikuuta 2016

Kuvankäsittelyn 7 kohdan systeemi (1/21)


Lupailin vuoden ensimmäisessä postauksessa 21-osaista postaussarjaa kuvankäsittelystä ammattilaisten - tai siis yhden maailmanlaajuisesti tunnetun ammattilaisen - johdolla. Tämä ammattilainen on Scott Kelby, joka on valokuvaaja, suunnittelija ja palkittu kirjailija ja joka tunnetaan muun muassa Photoshop User -lehden toimittajana, julkaisijana ja perustajana, Layers-lehden päätoimittajana sekä Adobe Photoshop Seminar Tourin koulutuspäällikkönä ja Photoshop World Conference & Expon teknisenä johtajana - ei siis mikään turha mies.

Kelbyltä on julkaistu suomenkielisenä vuonna 2008 kirja Parhaat käytännöt Adobe Photoshop CS3 (alkuperäinen teos Scott Kelby's 7-Point System for Adobe Photoshop), kustantajana readme.fi. Kirjassa opastetaan 21 harjoituksen avulla, kuinka Kelbyn kehittelemää 7 kohdan systeemiä hyödyntämällä latteastakin valokuvasta saa upean. Jokaisessa harjoituksessa selostetaan yksityiskohtaisesti, mitä pitää tehdä, ja harjoitukset suositellaan tehtäväksi nimenomaan Kelbyn valitsemia valokuvia käyttäen. Näiden harjoitusten lomassa Kelby paljastaa kikkoja, kuinka kuvista saa entistä hienompia. Tekijänoikeuksiin vedoten en tietenkään voi kopioida kirjaa kannesta kanteen blogiini ja julkaista harjoituksissa käytettyjä kuvia, vaan postaussarjani tulee sisältämään vain ydinkohtia harjoituksista sekä näitä kiinnostavia nippeleitä ja harjoituskuvina blogissa toimivat omat valokuvani. Luvassa on joka tapauksessa hyödyllinen postaussarja Photoshopin käytöstä, mutta ohjeet ovat totta kai sovellettavissa myös muihin kuvankäsittelyohjelmiin. Suosittelen silti lämpimästi Kelbyn teoksen lukemista, jos rautalangasta väännetyt Photoshop-ohjeet havainnollistavien kuvien kera kiinnostavat: Siinä, missä kuvankäsittelyoppaissa usein esitellään, mitä kaikkea kuville voi tehdä, tässä oppaassa lähdetään liikkeelle alkuperäisestä valokuvasta ja opetellaan kohta kohdalta 7-kohtainen systeemi, joka periaatteessa toimii kuvaan kuin kuvaan, mutta kaikkia 7 vaihetta ei ole pakko käyttää. Harjoitukset tekemällä tulee samalla opituksi Kelbyn mielestä Photoshopin seitsemän tärkeintä ominaisuutta.

Systeemi koostuu seuraavista vaiheista:

1. Adobe Camera Raw -käsittely
2. Käyrien säätäminen
3. Tummat ja vaaleat alueet
4. Valolla maalaaminen
5. Kanavien säätäminen
6. Tasojen sekoitustilat ja tasomaskit
7. Terävöitysmenetelmät

Aloitetaan harjoitus 1/21.

1. Adobe Camera Raw -käsittely vastaa melko pitkälti samoja säätöjä, joita monet tekevät Lightroomissa heti alkuunsa: Ensin valkotasapaino kohdalleen värilämpöä säätämällä, sitten valotus (Exposure). Myös tummien alueiden (Blacks) voimistaminen kylläisyyden ja tummuuden lisäämiseksi on olennainen työvaihe tässä kohtaa.


Ylemmästä kuvasta lähdettiin liikkeelle - varjojen suhteen ero ponin etu- ja takapään välillä on melkoinen! 
Alempi kuva on valmis siirrettäväksi Lightroomista Photoshopiin seuraavaa työvaihetta varten.

2. Ensimmäisen kohdan voi hyvin tehdä Lightroomissa, mutta toisesta kohdasta eteenpäin käytössä on Photoshop, jossa kuvaa muokataan tasojen (Layers) avulla. Käyrien (Curves) avulla säädetään kuvan varjojen, vaaleiden alueiden ja keskisävyjen kohdevärit. Yksinkertaisimmat säädöt saadaan helposti tehtyä pipettien avulla ilman, että tarvitsee koskea itse käyrän kuvaajaan. Varjojen säätämiseen käytetään Photoshopissa mustan pisteen pipettityökalua, keskisävyihin harmaan pisteen pipettityökalua ja vastaavasti vaaleiden alueiden yksityiskohtien säilyttämiseksi valkoisen pisteen pipettityökalua. Mustan ja valkoisen pipettityökalun kohdalla on hyvä huomata, että kumpaakaan arvoa ei säädetä aivan tappiin, jotta yksityiskohdat erottuisivat kuvasta: vaaleita alueita ei siis ole tarkoitus tässä kohtaa polttaa puhki aivan valkoisiksi, mutta ei myöskään tummia alueita tukkia täysin mustiksi, ja pipeteille säädetään väriarvot tämän mukaan.

Kun esisäädöt pipettien avulla on tehty, ne otetaan kuvassa käyttöön klikkaamalla pipeteillä niitä vastaavia kohtia kuvassa: Esimerkiksi mustalla pipetillä voidaan klikata vaikkapa mustaa ratsastuskypärää ja valkoisella pipetillä valkoisia ratsastushousuja. Tämän jälkeen työvaihe päätetään yhdistämällä tasot (Flatten Image).


Tasomaskit käyrineen ynnä muut vastaavat saa esiin klikkaamalla Layers-
välilehden alareunassa olevan valikkorivin musta-valkoista ympyrää.

3. & 4. Jotta tummia alueita päästään vaalentamaan ja vaaleita alueita säätämään paremmin, tehdään ensin kuvasta kopio omaksi tasokseen (Ctrl + J), jota sitten muokataan älykkäiden suotimien avulla (Convert for Smart Filters). Esimerkkikuvassa aurinko jää ratsukan taakse ja ponin kaulan yläpuolelle kallistuneen ratsastajan varjo saa hevosen etupään huomattavasti tummemmaksi kuin auringon puolella olevan takapään. Tätä ongelmaa sekä osaltaan liian tummiksi muuttuneita varjoja voidaan vaalentaa (Image -> Adjustments -> Shadows/Highlights) tasomaskin lailla toimivan suodintason avulla. Kun tämä maskin vaikutus käännetään toisinpäin (Ctrl + I), päästään tulkintani mukaan valomaalaamaan, kun varjoja vaalennetaan maalaamalla siveltimellä (Brush) halutut kohdat vaaleammiksi.


Kuvan vaaleimpiin alueisiin saadaan väriä ja yksityiskohtia näkyviin liukuväritasomaskin (Layers -> tasomaskivalikosta Gradient) avulla. Koska esimerkkikuvassa suurin ongelma oli eri paria oleva ponin etu- ja takapää, yritin liukuvärimaskin avulla muuttaa ponin taakse jäävää osaa kuvasta ja samalla ponin takapäätä tummemmaksi värierojen pienentämiseksi. Ja taas tasot yhdistetään tämän työvaiheen, kuten kaikkien muidenkin, päätteeksi ennen seuraavaan työvaiheeseen siirtymistä.

Toisin kuin kirjan harjoituksessa, jouduin käyttämään tasomaskia ja älykkäitä suotimia useamman kerran ja vuorotellen vaalensin varjoja (Shadows) tai vähensin valoja (Highlights) tarpeen mukaan ponin etu- ja takapään osalta.

5. Kanavien säätäminen tarkoittaa käytännössä värisävyjen säätämistä. Siinä, missä kirjan harjoituksessa kuvaa muutettiin väreiltään lämpimämmäksi, minä tulin siihen tulokseen, että sinertävän suotimen avulla päästään esimerkkikuvan kanssa parhaaseen tulokseen.


Värisävyjen säätäminen valmiiden suodinten avulla tapahtuu Layers-välilehden alareunan
 työkalurivin musta-valkoista ympyrää klikkaamalla ja valitsemalla Photo Filter.

6. Tasojen sekoitustilalla viitattaneen väriavaruuksien muuttamiseen ja jonkin eri väriavaruuden avulla tehtyihin muutoksiin, joita kuvaan halutaan. Tähän palataan myöhemmissä harjoituksissa.

7. Viimeisenä työvaiheena on kuvan terävöittäminen tarpeen mukaan. Tässä käytetään apuna ensin epäterävää maskia (Unsharp Mask), jonka jälkeen häivytetään epäterävä maski (Fade Unsharp Mask), sillä terävöitys saattaa aiheuttaa kuvaan värireunuksia, väripilkkuja ja muita väriongelmia.

Lopputulos näyttää tältä:


Ei kuva vieläkään minusta fantastiselta näytä, mutta ensimmäisen harjoituksen avulla jyrkästä varjosta ponin pääpuolessa päästiin kiitettävästi eroon. Lightroomiin ihastunut minäni käyttäisi tämän vielä kertaalleen Lightroomin ja oman jälkikäsittelysysteemini läpi, jotta kuvaan saisi enemmän eloa.

Kuten sanottu, suosittelen lämpimästi tutustumaan Kelbyn teokseen: minusta askel askelelta käydyt työvaiheet esitetään kirjassa todella hyvin ja selkeästi, ja lisäksi Kelby perustelee, mitä milläkin työvaiheella tavoitellaan tai miksi se tehdään. Valitettavasti kaiken tämän välittäminen eteenpäin eri esimerkkikuvia käyttäen on kuitenkin hyvin haastavaa, kun aivan erilaisia valokuvia ei kuitenkaan voi käsitellä täsmälleen samalla tavalla. Siinä, missä kirjan ensimmäisessä harjoituksessa muokattiin rannalla laukkaavan ratsukon kuvaa, joka oli kuvattu vastavaloon meri taustanaan ja väreiltään lähtökohtaisesti varsin harmaa, käyttämässäni esimerkkikuvassa taas suurin ongelma ei ollut värittömyys ja harmaus vaan auringon suunnasta johtuvat jyrkät varjot ei-toivotuissa paikoissa. Kirjan esimerkkikuvan muokkaamisessa tutustuttiin jokaiseen seitsemään kohtaan, mutta tämän postauksen esimerkkikuvan muokkaaminen taas ei valitettavasti käynyt aivan niin suoraviivaisesti. Toivottavasti saitte kuitenkin jotain irti tästä postauksesta ja ehkä uusia välineitä omaankin käyttöönne. Tärkeintä oli kuitenkin saada seitsemän kohdan systeemin juonesta kiinni, jotta jatkossa voin keskittyä eri harjoitusten yhteydessä esittelemään tarkemmin hieman eri vaiheita ja yksityiskohtia, ja näin postauksista ei tulisi tolkuttoman pitkiä ja raskaita luettavaksi: olihan kirjassa pelkästään tästä ensimmäisestä harjoituksesta melkein 20 sivua, joten postaus aiheesta on hyvinkin tiivis kirjaversioon verrattuna.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Kuvasatoa: Norjanvuonohevonen


Norjanvuonohevonen on ulkonäöltään varsin helposti tunnistettava hallakon värinsä, usein pystyyn leikatun, raidallisen harjansa sekä harjasta häntään kulkevan siimansa ja seepraraitaisten jalkojensa ansiosta. Vaikka vuonohevoset ovat kooltaan yleensä ponin mitoissa, ominaisuuksiltaan ne ovat kuin hevosia, kokoonsa nähden voimakkaita ja käyttöominaisuuksiltaan monipuolisia. Monipuolisuuden taustalla on osaltaan rodun jalostukselle asetetut tavoitteet: hyvä ja yhteistyökykyinen luonne sekä hyvä rakenne tietynlaista rotutyyppiä ja -leimaa unohtamatta.


Suomen Vuonohevosyhdistys ry:n nettisivujen mukaan norjanvuonohevosia nähdään Suomessa yleisimmin seura- ja aluetasolla vanhojen kilpailutasoluokitusten mukaan ilmaistuna. Tätä omatkin kokemukseni tukevat, sillä ratsastuskilpailuissa vuonohevosia on tullut vastaan niin 2-tason kouluratsastuskilpailuissa kuin 1- ja 3-tason esteratsastuskilpailuissa. Terveenä ja pitkäikäisenä rotuna sekä monipuolisena, kylmäverisenä yleishevosrotuna vuonohevoset ovat omiaan myös harraste- ja perhehevosina. Niinpä ei ole ihme, että myös Suomessa vuonohevosilla on vankka kannattajajoukkonsa ja vuonohevosia näkee niin yksityishevosina kuin myös ratsastuskouluissa tuntiratsuina.





Olen kuullut joidenkin hevosihmisten kuvailevan vuonohevosia poneiksi, joilla on pilkettä silmäkulmassa ja omanlaisensa huumorintaju. Omat kokemukseni yksittäisistä vuonohevosista rajoittuvat ratsastuskoulujen tuntiponeihin, mutta sen olen minäkin havainnut, että vuonohevoset ovat suuria persoonia, jotka eivät jätä ketään kylmäksi: jokaisella on niistä mielipiteensä, mutta kun vuonohevosen ja ratsastajan huumorintaju menee yksi yhteen, pystyharjainen poni on vienyt sydämen.


Myös hevosten värien harrastajille norjanvuonohevonen on mielenkiintoinen hallakon värityksensä ansiosta. Luulin nuorempana, että kaikki vuonohevoset ovat ruunihallakoita kuten tämän postauksen kouluponi. Myöhemmin minulle selvisi, että ruunihallakko väritys on toki vuonohevosilla yleisin, mutta myös puna-, kelta- ja valkohallakoita sekä yllä ja alla olevan kuvan harmaahallakoita löytyy.


Kuvassa on vanhan ratsastuskouluni Lentävä lihapulla -lempinimelläkin tunnettu vuonohevosruuna. Koulutunneilla muun muassa allekirjoittanut tuskaili aikoinaan niin ponin "laiskuuden" kanssa kuin yllättyi suuresti, kuinka poni sittenkin ihan oikeasti osasi vaikka mitä, kun vain itse osasi ja uskalsi pyytää. Este- ja puomitunneilla meno olikin sitten huomattavasti koulutunteja vauhdikkaampaa ja parhaimmillaan poni väläytteli sellaisia hyppyjä, että isot hevosetkin jäivät toisiksi. Tuolloin totesin myös ympyrän sulkeutuneen päästyäni vuosien tauon jälkeen taas vuonohevosen selkään, sillä aikoinaan myös ratsastuskoulu-urani on alkanut vuonohevosen selässä keikkuen. Vuonohevosissa on jokin vedonnut allekirjoittaneeseen niin, että oli kyse sitten lapsena jonkin tapahtuman yhteydessä pidetystä talutusratsastuksesta, alkeiskurssin kolmesta ensimmäisestä ratsastustunnista tai paljon myöhemmin vakituntiratsastajana ratsastetuista viikkotunneista, jokainen ratsunani toiminut vuonis on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Ehkä tämä kuvapostaus onkin omalta osaltaan sekä kiitos että kunnianosoitus norjanvuonohevosille, jotka ovat antaneet myös minulle niin paljon.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Talvea metsästämässä


Tänä talvena talvisen valokuvan metsästäminen on ollut työn ja tuskan takana. Pakkanen on kyllä paukkunut ja maakin on jo valkoinen, mutta puiden kaunis lumihuntu antaa vielä odottaa itseään. Adjektiivien "talvinen" ja "tunnelmallinen" saaminen yhteen kuvaan tuntuu lähes mahdottomalta. Kun talvikuvat näyttävät toinen toistaan latteammilta ja tylsemmiltä, ei auta kuin laittaa kuvankäsittelyohjelma töihin ja toivoa parasta. Talvikuvan metsästys jatkukoon!

lauantai 9. tammikuuta 2016

Valokuvaus & tekijänoikeudet

Viime päivinä sosiaalisen median kanavat ovat käyneet kuumina, kuten niillä on tapana tehdä tasaisin väliajoin. Aiheena on tietenkin ollut valokuvien luvaton kopiointi, ja useimmiten kyse on nimenomaan ratsastuskilpailuissa otetuista valokuvista. Jokainen yrittää kynsin hampain pitää kiinni oikeuksistaan tai vähintäänkin niistä "oikeuksista", joita kuvittelee itsellään olevan. Kyse ei kuitenkaan ole mielipiteistä tai mutu-tuntumasta, vaan niin valokuvausta, valokuvia kuin valokuvien käyttämistäkin säätelee Suomessa useampi eri laki. Siinä ei ole sijaa mielipiteille, mitä ja missä saa kuvata tai kenen omaisuutta ja kenen määräysvallassa kuvatut otokset ovat, vaan laissa määritellään, miten asiat ovat. Se on kuitenkin asia erikseen, milloin esimerkiksi hevospiireissä valokuvien luvattomassa kopioinnissa on kyse tietämättömyydestä ja milloin puhtaasti välinpitämättömyydestä. Lopputuloksen kannalta tällä ei välttämättä ole merkitystä, ja siksi on syytä selvittää itselleen, mitä lain mukaan saa tehdä ja mitä ei - ja tämä koskee totta kai myös blogien kirjoittajia julkaistessaan kuvamateriaalia blogeissaan.

Mitä voi kuvata?

Suomessa julkisella paikalla saa kuvata - myös yksittäistä ihmistä. Julkisella paikalla tarkoitetaan tilaa, johon kaikilla on vapaa pääsy. Esimerkkeinä julkisesta paikasta mainittakoon kirjastojen ja asemien yleisölle avoimet tilat, kadut ja puistot mutta myös yleisölle avoimet kilpailupaikat.

Mitä voi julkaista?

Kaikkea, mitä lakien puitteissa saa julkaista, ei aina välttämättä kannata julkaista. Tässä astuu kuvaan myös kuvaajan etiikka: Millaisia kuvia haluamme ottaa ja minkälaista maailmaa tätä kautta edistää.

Hevosia valokuvaaville ei ole tietääkseni muista valokuvaajista erillisiä ohjeita, vaan Suomen Kuvajournalistit ry:n ohjeet kuvaajille ovat yleispätevät kuvausaiheesta riippumatta. Ohjeiden mukaan ihmisarvoa täytyy kunnioittaa, ja tämä tarkoittaa, ettei henkilön ominaisuuksia (mm. etninen alkuperä, kansallisuus, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen ja vakaumus; arvatenkin tulevat Suomen perustuslaista 1999/731 6 §) pidä tuoda esille asiaankuulumattomasti tai halventavasti. 

Henkilön yksityiselämään kuuluvia, erityisen arkaluonteisia seikkoja sisältävän materiaalin julkaisemiseen tarvitaan asianomaisen lupa tai sitten materiaalilla täytyy olla poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Harvemmin hevosia ja ratsastusta kuvaamalla kuitenkaan saadaan aikaan niin yhteiskunnan kannalta merkittävää kuvamateriaalia, että kenenkään yksityiselämän piiriin kuuluvia ja arkaluonteisia kuvia saisi julkaista ilman asianomaisen suostumusta,

Sairaus- ja kuolemantapauksissa sekä onnettomuuksien ja rikosten uhrien kohdalla täytyy aina noudattaa hienotunteisuutta.

Lisäksi on hyvä huomata, että hyvän lehtimiestavan ja journalistin ohjeiden mukaan tiedotusvälineissä on mainittava kuvassa olevan henkilön nimi. Jos kuitenkin kuvassa on yli viisi henkilöä eikä kukaan heistä nouseetualalle, nimeä ei tarvitse mainita. Verrattuna tiedotusvälineiden ohjeisiin ratsastuskilpailuissa otettujen kuvien kohdalla toimitaan käytännössä usein toisin: Hevosvalokuvaajat useimmiten mainitsevat kuvien yhteydessä korkeintaan kuvassa olevan hevosen nimen, vaikka kuvassa on henkilöitä useimmiten vähemmän kuin viisi. Toisaalta jotkut ratsastajat ovat toivoneet, etteivät haluaisi oman nimensä löytyvän kilpailukuvien yhteydestä, joten jäänee valokuvaajan pohdittavaksi, mikä on kelpo käytäntö kuvien nimeämiseen.

Aiheesta Finlexissä

Perustuslaki 1999/731 (erityisesti 12 § sananvapaus ja julkisuus)
Rikoslaki 1889/39 (ks. luku 24 yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamisesta)

Lisää aiheesta "selkokielellä"

Valokuvaajaksi.fi: Kuvaajan etiikka (Suomen Kuvajournalistit ry)
Sakari Mäkelä ja Timo Suvanto: Ketä ja missä saa kuvata?

Näitä selkokielisiä artikkeleita ja oppaita lukiessa on syytä pitää mielessä, että kaikki yllä mainitut tekstit ovat joko useamman vuoden takaa tai sitten kirjoituspäivämäärää ei ole edes mainittu, joten ajankohdasta ei ole varmaa tietoa. Muun muassa tekijänoikeuslakia on kuitenkin muutettu tai täydennetty näiden artikkeleiden ja oppaiden kirjoitusajankohdan jälkeen. Viime kädessä tietojen ajantasaisuus on siis varmistettava ajantasaisesta lakitekstistä, ja tähän Finlexin sähköinen tietokanta sopii hyvin. Lisäksi Finlexissä lakipykälien jälkeen löytyy tiedot pykäliä koskevista hallituksen esityksistä, joissa avataan pykäliä ja niiden tarkoitusta tiivistä lakitekstiä enemmän.

Finnfoto ry:n kirjaksikin painetussa tekijänoikeusoppaassa olisi paljon hyvää tietoa ja hyödyllistä asiaa, mutta harva viitsinee lukea 136 sivua tekstiä pelkästään tekijänoikeuksista. Niinpä nostan esille vielä myöhemmin hevosvalokuvauksen, blogien ja valokuvien kannalta olennaisia asioita luultavasti pienen postaussarjan muodossa, kunhan olen itsekin ehtinyt kahlata tuon oppaan läpi.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: Suomen Journalistiliiton kuvauskorttiin on koottu lyhyesti ja ytimekkäästi kaikki olennainen kuvaamista koskien. Kuten kuvauskortissa muistutetaan, kuvan julkaiseminen on eri asia kuin kuvaaminen ja kaikki, mikä on julkista, ei ole kuitenkaan julkaistavissa. Tämä kuvauskortti on hyvä tulostaa ja lisätä kameralaukun vakiovarustukseen kaiken varalta.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kuvasatoa: Zemaituka


Olen pienestä pitäen ollut innokas opettelemaan niin hevos-, koira- kuin kissarotujakin. Edelleen pohdiskelen kilpakenttien laidoilla ja yritän arvioida, minkä rodun edustaja kulloinkin on radalla. Tämän postauksen hevonen tuli viime vuoden aikana useamman kerran vastaan eri kilpailuissa - tosin joka kerta esteratsastuksen merkeissä. Alun perin ruunivoikko väri kiinnitti huomioni, mutta jälkeenpäin myös rotu on mietityttänyt, ja ankaran selvitystyön tuloksena uskoisin selvittäneeni sen: kyseessä on zemaituka - harvinaista herkkua suomalaiselle hevosharrastajalle!



Vaikka zemaituka-rodun edustajien otos varsin minimaalinen, ei Wikipedian tai Hevosmaailman rotuesittely yllätä: Liettuasta kotoisin olevat zemaitukat ovat jykevärakenteisia isoja poneja, joita käytetään niin työhevosina kuin yleisratsuina. Monikäyttöisyytensä lisäksi zemaitukat ovat kestäviä, hyvin sisukkaita ja luonteeltaan auliita. Jykevästä ulkomuodostaan huolimatta ponit ovat yllättävän ketteriä ja suorituskykyisiä, ja zemaitukia käytetään myös kilpahevosten kasvattamiseen risteyttämällä niitä kevyempien ja kookkaampien rotujen kanssa. Mitä tulee rodun harvinaisuuteen, Wikipedia osaa kertoa, että vuonna 2010 zemaitukia on arvioitu olevan vain noin 400 yksilöä. Niinpä zemaitukan ikuistaminen estekarkeloissa ei tainnut olla vain suomalaisen hevosharrastajan tähtihetkiä, vaan tilaisuus oli ilmeisesti melko harvinainen ihan suuremmassakin mittakaavassa.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Arvonnan tulokset

Tähän kohtaan rummun pärinää jännityksen tiivistyessä suorastaan käsinkosketeltavaksi...


...ja onnettaren suosikiksi osoittautui Eija-h. Paljon onnea voittajalle ja suuret kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille!

Eijalle lähtee sähköpostia palkintonsa lunastamiseksi aivan näillä näppäimillä. Siltä varalta, että Eijaa ei syystä tai toisesta tavoiteta, arvontakoneen arpoma viiden onnekkaimman kärki näyttäisi tältä:
1. Eija-h
2. Hippo hiiri
3. Krista Heikkilä
4. Netteriina
5. MKriding
Suuret kiitokset kaikille osallistumisesta ja tervetuloa mukaan valokuvauksen - ja blogien - ihmeelliseen maailmaan taas loppuvuodeksi!

lauantai 2. tammikuuta 2016

Kisakuvatko aina samanlaisia?


Vuodenvaihde kului rattoisasti viime vuoden rästikuvia jälkikäsitellessä. Rästiin jääneistä kuvista huomaa äkkiä, missä kohtaa kamelin selkä on katkennut: elokuun lopulla kävin ahkerasti valokuvaamassa sekä ratsastuskilpailuissa että niiden ulkopuolella, ja samaan ajankohtaan osuivat myös suuremmat ja yllättävät muutokset omassa arjessakin. Kun palasin vanhojen kisakuvien pariin, huomasin, että niiden enemmän tai vähemmän samanlaisten valokuvien joukossa oli hienoja, erikoisempiakin otoksia. Kuka sanoikaan, että kisakuvat ovat aina tylsiä, yksitoikkoisia ja näyttävät samalta, vaikka kuvattava ratsukko vaihtuu? Myönnän ainakin välillä ajattelevani myös itse näin, kun on ties kuinka mones kymmenes kisakuva työn alla, mutta tämän postauksen kuvat saivat minut vakuuttumaan, että asiat voivat olla toisinkin. Tulisipa kesä, jotta pääsisi taas valokuvaamaan ratsastuskilpailuja ulkokentälle!


Kesäillassa kuvattujen kilpailujen otokset nousivat suureen arvoon, kun niitä tuli kaiveltua
tammikuun hämäryydessä. Kesä, arki-illat ja ratsastuskilpailut, täältä tullaan!

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uudet tuulet


Vuosi 2015 oli valokuvausharrastukseni osalta käänteentekevä vuosi, ja 4H-yrityksen ja ensimmäisen oman järjestelmäkameran myötä valokuvaus nousi aivan uudelle tasolle. Näyttää siltä, ettei paluuta entiseen ole, ja lisäksi nälkä kasvaa syödessä. Niinpä uuteen vuoteen, vuoteen 2016, mahtuu useita muutoksia edelliseen vuoteen verrattuna, ja näitä muutoksia esittelen parhaani mukaan tässä postauksessa.

Mitä tulee 4H-yritysrintamalle, Mediatuotanto Suvililja laittoi pillit pussiin vuoden 2015 päätteeksi. Se ei suinkaan tarkoita, että valokuvauspalveluiden tarjoaminen loppuisi, vaan jatkossa toimintaa laajennetaan, harjoitetaan entistä ammattimaisemmin ja harrastuksesta tehdään työ ja minä opettelen sanomaan takeltelematta freelancer. Hevosia valokuvaan jatkossakin, mutta valokuvauksen osa-alueena ne jäänevät pienempään rooliin kuin aiempina vuosina ja rinnalle tulevat entistä enemmän ihmisten valokuvaaminen eri muodoissaan sekä aiempaa suuremmassa roolissa luonto-, maisema- ja kaupunkikuvaus. Tähän liittyen myös toimintaa kuvaava nimi muuttui hieman: Kun videokuvaus ja kotisivupalvelut poistettiin palveluvalikoimasta, joka pitää jatkossa sisällään vain valokuvauksen ja still-kuvat, minut kameroineni tunnistaa jatkossa nimestä Suvililja Photography.

Muutokset valokuvauspalveluideni nimessä ja toiminnassa näkyvät myös logossa ja vesileimassa, joista esimakua saa tämän postauksen kuvasta. Sen sijaan kotisivujen tai blogin osoite ei muutu, sillä suvililja.net kulkee mukana edelleen eikä Suvililja-osasta ole tarkoituskaan luopua - silläkään uhalla, että jotkut luulevat minun etunimeni olevan Suvi. Ehkä vielä joskus valotan, mistä Suvililja-nimi tulee, mutta se on sitten oma pieni tarinansa.

Siinä, missä tutuksi tulleen blogin osoite ei muutu, nimi saa täydennystä. Minua on alusta lähtien häirinnyt, etten ole keksinyt blogille niinsanotusti oikeaa, kuvaavaa nimeä. Jokin aika sitten potentiaalinen nimiehdokas kuitenkin pälkähti päähäni, ja aikani makusteltuani se tuntuu omalta. Olen kuitenkin vanhaan Suvililja.nettiin niin tottunut, että siitäkään en luovu, mutta blogi saa lisänimen "Valokuvauksen lumoissa" - melkoisen kuvaava, eikö?

Blogin ohella muu sometus on aiemmin valjastettu 4H-yrityksen markkinointiin, mutta bloggaamisestakin lienee tullut tietyllä tavalla harrastus. Sen sijaan muu sometus saa luvan mukautua uusia tuulia vastaavaksi. Niinpä Instagram-tili pysyy nykyisellään, mutta Mediatuotannon FB-sivu jää historiaan ja Suvililja Photographylla on jatkossa omansa. FB-seuraajat ovatkin jo tienneet näistä muutoksista, mutta jatkossa vanhaa FB-sivua ei enää päivitetä, vaan uusista blogipostauksista, valokuvauspalvelujen tarjouksista, tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista, joista on tarve tiedottaa nyt eikä huomenna, saa tiedon parhaiten Suvililja Photographyn oman FB-sivun kautta. Näin ollen kannattaa käydä tykkäämässä sivusta, jotta FB-päivitykset saavuttavat kiinnostuneet jatkossakin.

Mitä tulee 4H-yrityksen aikaiseen kipuiluun ratsastuskilpailukuvien toimituksesta, sähköpostirumbasta ynnä muusta, on aika siirtyä täysin uuteen systeemiin: Kuvat.fi:n yritysversio sallii kuvien keräämisen ostoskoriin. Niinpä kuvia ei tarvitse enää kysellä henkilökohtaisesti sähköpostitse, vaan lataan ensin kuvat kuvagalleriaan, josta asiakkaat voivat sitten kerätä valitsemansa kuvat keräyskoriin ja tehdä ostoksensa toivottavasti näin jouhevammin. Lasku tulee edelleen sähköpostitse, mutta muuhun sähköpostia ei hyvässä lykyssä tarvitakaan, jos tarvetta kuvien pikatoimitukselle maksukuittia vastaan ei ole. Toki sähköpostit ovat edelleen tervetulleita ja myös palautetta otan mielelläni vastaan, ja tätä varten nykyään kotisivuilta löytyy myös yhteydenottolomake helpottamaan asiointia.

Vaikka blogi jatkaa porskuttamistaan pitkälti entiseen malliin, minulla on toki suunnitelmia myös sen sisällön varalle. Ainakin alkuvuodesta olisi tarkoitus tehdä 2-3 postausta viikossa siten, että yksi postaus liittyy kuvankäsittelyharjoituksiin, toinen saattaisi lukijat edes pienen kuvaähkyn partaalle ja kolmas on jotain aivan muuta sen mukaan, mitä on milloinkin kielen päällä. Suunnitelmissa olisi seuraaville kuukausille 21-osaiset kuvankäsittelyharjoitukset ammattilaisten johdolla, kun taas kuvaähkyä ajattelin tarjota hevos- ja ponirotujen kuvapostaussarjan muodossa. Ehkä jossakin vaiheessa vastaavaa saadaan myös lajeittain ratsastuksesta, ajamisesta ja niin edelleen. Tällä systeemillä voisi tietysti nostaa myös esille ideoita uusien kuvakulmien löytämiseksi. Lisäksi tekijänoikeuksista - ja monesta muusta, postausideamuistilistani sen kun kasvaa - olisi tarkoitus kirjoittaa ennen pitkää, nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja kesätyövinkkejä unohtamatta.

Miltä kuulostaa? Minä olen niin innoissani ja toisaalta oli niin paljon kerrottavaa ja tiedotettavaa, että jokin yksityiskohta varmaan unohtui mainita, mutta aina saa kysyä: pyrin vastaamaan parhaani mukaan!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...