lauantai 1. elokuuta 2015

Kun suru kohtaa


Jos satuit olemaan tänään Keravanjoen varressa liikkeellä, saatoit kohdata erikoisen näyn, kun joki täyttyi kumiveneistä, lasten uima-altaista ja toinen toistaan oudommista, kelluvista hökötyksistä sekä alkoholijuomia siemailevista ihmisistä. Kyseessä on jokavuotinen Kaljakellunta, joka on alun perin ollut pienen kaveriporukan kesänviettotapahtuma ja sittemmin kasvanut niin isoihin mittasuhteisiin, että tapahtuma vetää nykyään osallistujia ulkomaita myöten. Kaljakellunnassa voi myös vuosittain bongata rannalta kameroineen niin harrastelija- kuin ammattivalokuvaajia, sillä tapahtuma on omiaan hassujen tilannekuvien ottamiseen.

Tänä vuonna satuimme mieheni kanssa olemaan joella pyöräilemässä, kun muistimme Kaljakellunnan, ja niinpä mukana oli vain käsilaukussani kulkeva pokkari mahdollisten valokuvien ottamista varten. Pyöräilimme joen varressa kulkevia kävelyteitä pitkin Kaljakellunta-reitin alusta loppuun ja katselimme toisten hauskanpitoa. Pyöräilylenkin sykähdyttävin osuus löytyi kuitenkin vasta ollessamme jo matkalla kodin suuntaan - joskin läheltä Kaljakellunnan maalia: Helsingin pitäjän hautausmaalta.

Hautausmaalla huomioni kiinnittyi hautakiveen, jota koristi hevosenkenkä. Toisin kuin moneen muuhun hautakiveen, tähän oli myös kaiverrettu värssy:

Syvälle sydämeen sattuu

Miksi nyt
Miksi ei myöhemmin

Nimen sekä syntymä- ja kuolinajan perusteella hauta oli 38-vuotiaana kuolleen miehen. Hautakivi värssyineen kosketti syvältä myös tällaista satunnaista ohikulkijaa, ja käsilaukusta löytyneelle nenäliinalle tuli  yhtäkkiä käyttöä, kun piti kiireesti ruveta pyyhkimään kostuneita silmiä. Värssy oli hyvä muistutus siitä, että elämä voi loppua koska tahansa. Siksi olisi syytä muistaa iloita hyvistä hetkistä ja rakkaista ihmisistä ympärillämme. On myös hyvä muistaa sanoa välillä ääneen tärkeille ihmisille, että sinä olet minulle tärkeä ja rakas: koskaan ei tiedä, milloin on viimeinen tilaisuus sanoa nämä sanat. Kunpa kohtelisimme toisiamme niin, että viimeisen yhteisen hetken mentyä kenenkään ei tarvitsisi harmitella, että jotakin tärkeää jäi sanomatta. Näissä tunnelmissa toivottelen kaikille lukijoille hyvää alkavaa viikkoa: eletään jokainen hetki kuin se olisi viimeisemme!

Ollaan toinen toisillemme enkeleitä!



6 kommenttia:

  1. Joo sepä se, ei sitä osaa arvostaa asioita, silloin kun ne vielä ovat saatavilla, mutta kun esimerkiksi läheinen kuolee, on se ihan asia erikseen. Sitten sitä käy mielessä, että olis pitänyt kertoa, miten tärkeä joku on ollut, ennenkuin on liian myöhäistä. Mutta ei sitä aina vaan ajoissa älyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se valitettavan usein on. Onneksi on tuon hautakiven kaltaisia herättäjiä, jotka laittavat pohtimaan asioita vielä, kun niille on mahdollista tehdä jotain. Toivon mukaan tämän postauksen myötä minä onnistuin puolestani herättämään edes muutaman muun pohtimaan :)

      Poista
  2. Täyttä totta joka sana!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...