tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kouluratsastusta Laaksolla 28.6.2015

Edellisen postauksen mukaisella linjalla jatketaan lähinnä kuvasulkeisten merkeissä. Sunnuntaina selvittiin jäätävältä raekuurolta, mutta aurinko porotti senkin edestä. Valitettavasti ilman tapaturmiakaan ei selvitty viikonlopusta, joten toivotaan loukkaantuneille pikaista paranemista! Vaikka aikatauluongelmat vaivasivat myös sunnuntaina, kaiken kaikkiaan olin oikein tyytyväinen kilpailuihin ja oli ilo jälleen kerran olla seuraamassa ja valokuvaamassa kouluratsastuskilpailuja Laaksolla. Näin hienoja ja taitavia ratsukoita olisi mukavaa päästä seuraamaan pian uudelleenkin!

Tässä hevosessa oli jotain, mikä teki minuun vaikutuksen: vähän ruipeloltahan se näytti sivusta katsottuna etenkin
 massiivisiin puoliverisiin verrattuna, mutta kaikessa vaatimattomuudessaan se oli minusta varsin kaunis. Liekö
itsekin ruipelo valokuvaaja löytänyt hevosesta itsensä, vai oliko se lempeä katse ja olemus, jotka tekivät vaikutuksen?

Laakson haastavien valaistusolosuhteiden keskellä vaaleat raudikot osoittautuivat helpoimmiksi kuvattaviksi.

Useimmat kimot sattuivat minun kannaltani väärälle radalle viikonlopun aikana, ja nekin harvat, joita pääsin
ikuistamaan, osoittautuivat värinsä ansiosta erityisen haastaviksi kuvattaviksi Laakson valaistusolosuhteissa.

Muistaakseni tällä ratsukolla oli hiukan ongelmia laukannostossa juuri ennen kuvanottohetkeä.
Minusta oli ihanaa, kuinka ratsastaja kannusti hevosta taputtaen rohkaisevasti, kun oikea askellaji löytyi.

Kouluratsastuskilpailut saivat minunkin luovemman puoleni esiin: välillä on mukava
yrittää saada onnistunutta otosta muutenkin kuin perinteisiä koko- tai pääkuvia napsien.


Suomenhevosori Dave Dee nähtiin luokan Helppo A palkintojenjaossa puoliveristen ja welsh part bredin kanssa.

Vaativa A -luokassa nähtiin komeita laukanvaihtoja ja haasteita riitti: Mikä mahtaisi olla esimerkiksi
avo- tai sulkutaivutuksissa se edustavin hetki ja mistä kulmasta niitä kannattaisi kuvata?

Lisää kuvia löytyy toivon mukaan pian myös kuvagallerian puolelta.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kouluratsastusta Laaksolla 27.6.2015

Ensimmäiset kouluratsastuskilpailuni nykyisellä kuvauskalustolla, ja olin jälleen kerran enemmän kuin tyytyväinen Canoniini. Kyllä nyt kelpaa kuvata! Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, alla on tiiviissä muodossa tarinaa koko päivältä. Upeat kilpailut ja upeita ratsukoita!

Uljas musta

4-6 -vuotiaiden hevosten luokassa nähtiin, että kyllä ne nuoretkin hevoset osaavat

Hevosesta on moneksi: tarvittaessa hevosystävän kanssa voi seurata vaikka kouluratsastuskilpailuja

Suomenhevoset ihastuttivat, ja mitä erikoisempi väri, sen parempi
Ei aivan TV:stä tuttu vaan blogista: Jilla ja Torsten esittelevät taitojaan

Kaunis suklaasilmä käänsi katseita ja sai valokuvaajatkin huokailemaan ihastuksesta
Suomenhevosruuna Kekkale ratsastajineen selvisi hienosti ohjelmansa loppuun asti, vaikka ukkosmyräkkä ja rankka
sadekuuro sormenpäänkokoisten rakeiden kera yllätti kesken kaiken. Sadekuuron vuoksi kilpailut keskeytettiin lähes tunniksi.
Tämän hevosen tunnistaisin missä tahansa: komeaakin komeampi sh-o. Maranello
Kylmäksi ei jättänyt myöskään päivän ainut vuonohevonen, tamma Kotalan Glimrende Rosa


Lisää kuvia kuvagallerian puolella!

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Este-Jussi 2015 ja muita mietteitä


Viime aikoina on aikapula on vaivannut ja vuorokauteen pitäisi kipeästi saada lisää tunteja, sillä 24 tuntia eivät riitä mihinkään. En myönnä, että minulla olisi liian monta rautaa tulessa. Sen kuitenkin myönnän, että kiireen keskellä on asioilla tapana mutkistua ja itsestä riippumattomiakin asioita saa selvitellä tavallista enemmän. Kun näihin itsestä riippumattomiin ja yllättäen muuttuviin asioihin lisätään vielä huono tiedottaminen, tuntuu entistä ikävämmältä, eikä oloa lainkaan helpota sen huomaaminen, että omalta osaltakin olisi tiedottamisessa parannettavaa: erinäisten kiireiden ja kuvankäsittelyjonon kasvamisen vuoksi sähköposteihin vastaaminenkin venyy venymistään. Toisin kuin viime aikoina kovin sanoin kritisoimani tahon, minut sentään saa puhelimella kiinni ja vastauksen samantien. Pari päivää sitten erään ratsastajan äiti sattui soittamaan ja kyselemään valokuvia, kun jostakin syystä sähköposti ei ollut suostunut lähtemään oikeaan osoitteeseen. Ensimmäistä kertaa 4H-yrityspuhelimestani oli käytännön hyötyä, ja olin hyvilläni ja ilahtunut, että tarvittaessa ainakin yksi asiakas rohkaistuu käyttämään myös tätä mahdollisuutta tavoittaa minut ja saada heti vastaus mieltä askarruttavaan kysymykseen.

* Tässä pitäisi olla kuva töiden alle hukkuvasta, paperikasan ja kamera-
vehkeiden viereen lyhistyvästä valokuvaajasta hikipisaroita otsallaan. *


Tuomarinkylässä nähtiin tällä kertaa useampikin tutunnäköinen hevosbloggaaja hevosineen radalla, muun muassa Aada ja Champ

Viime sunnuntaina nautittiin Tuomarinkylässä jo perinteeksi muodostuneesta Este-Jussi -esteratsastuskilpailusta. Allekirjoittanut ei ollut ehtinyt tutustua etukäteen lähtölistaan sen enempää kuin kilpailijatiedotteeseenkaan ja kuvitteli kilpailujen olevan suunnilleen kuudessa tunnissa ohi: esteratsastusluokathan etenevät huomattavasti nopeammalla temmolla kuin koululuokat, joten yli 60 lähtöä yhdessä luokassa saadaan varmasti äkkiä hypättyä. Kun olin kuvannut kilpailuja muutaman tunnin, aloin ihmetellä, kuinka alkupuolella kilpailuluokkia vielä ollaan. Aloin tutkia lähtölistoja ja löysin kilpailijatiedotteesta aikatauluarvionkin ja todellisuus iski vasten kasvoja: kilpailut kestäisivätkin melkein kellon ympäri, oltiin hiukan myöhässä aikataulusta eikä ainokainen akkuni millään jaksaisi kilpailuja loppuun asti. Ei siinä muu auttanut kuin puolivälissä kilpailuja hypätä polkupyörän selkään ja hurauttaa kotiin lataamaan akkuja - sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti. Vaikka pidin kiirettä, minulta jäi peräti 1,5 luokkaa ja sen myötä harmittavan monta tuttuakin ratsukkoa näkemättä, ja kaiken lisäksi aikaratsastusluokan myötä aikataulua oli ilmeisesti onnistuttu saamaan kiinni ja aiemman myöhästyksen perusteella tekemäni aikatauluarviot menivät pahemman kerran metsään. Ehdin sentään vielä ladatun akun kanssa seuraamaan kokonaan viimeisen luokan, jossa myöskin hyppäsi monta mielenkiintoista ratsukkoa, mutta akun loppuminen kesken kaiken harmitti kyllä niin vietävästi vielä monta päivää kilpailujen jälkeen.

Säästövinkki: Jos tarvitset hiukan jykevämpää suojakalvoa näytön suojaksi etkä vierasta askartelua,
Verkkokaupasta saisi Samsung Galaxy Note II:n suojakalvoja hintaan 2,50 € / kpl.

Jotta viime sunnuntain kaltaista harmitusta ei tarvitsisi enää jatkossa sietää, marssin pari päivää sitten Verkkokauppaan hakemaan vara-akkua. Olin tarkasti tutkinut heidän valikoimaansa, ja minulla oli selvät sävelet akun koosta ja merkistä kauppaan astuessani. Vaan eivätpä asiat taaskaan menneet suunnitelmien mukaan, kun hyllyssä olevien akkujen tiedot - etenkään sen valitsemani akun - eivät vastanneet niitä tuotetietoja, joita olin heidän nettisivuiltaan lukenut. Myyjän odottelu ja haastattelu veivät oman aikansa, vaikka myyjältä saadut tiedot osoittautuivatkin ihan hyödyllisiksi. Kaiken kaikkiaan akunhakureissuun, jonka kuvittelin vain äkkiä tekeväni muiden asioiden hoitamisen yhteydessä, menikin lopulta monta tuntia. Onni oli kuitenkin siinä kohtaa myötä, että odotettua huomattavasti kalliimmaksi tulleen akun kaveriksi löysin sattumalta rungon näytön suojaksi suojakalvon, joka oli varmaankin poistomyynnissä ja siksi lähes ilmainen. Olen epäillyt näytön tykkäävän huonoa aurinkosuihkeestani, jota joutuu näyttöön iskiessäni innostuksissani rasvatun nenäni näyttöön kilpailuissa kuvatessani, ja suojakalvo näyttöön on ollut hankintalistalla. Koska Canon EOS 6D:hen ei tietääkseni juuri ole omia suojia tarjolla kuin ulkomailta tilattaessa, arvelin älypuhelimen suojakalvon ajavan hyvin saman asian. Verkkokaupasta ostamani suojakalvo on nyt sitten Samsung Galaxy Note II:een kehitetty, oikein jykevä suoja, joten pian saan huokaista helpotuksesta saatuani näytönkin suojatuksi. Olen aina inhonnut niitä suojatarroja, joita muun muassa kännyköiden näyttöjen suojana on ostettaessa ja revin ne aina irti heti puhelimen kaivettuani pakkauksesta. Veikkaanpa, että jatkossa suhtaudun noihin tarroihin hiukan eri tavalla ja saatan jopa jättää ne irrottamatta, ettei tarvitse myöhemmin kärsiä tyhmästä päästä ja lähteä hakemaan uutta suojakalvoa.

Itse kilpailut olivat mukavat ja onnistuneet, kuten kilpailut Tuomarinkylässä ovat aina tähän asti olleet. Tosin useimmissa luokissa esteiden hyppysuunta ei ollut varsinaisesti valokuvausta suosiva, sillä useimmat esteet hypättiin yleisöstä poispäin. Suuri osa niistä harvoista yleisön suuntaan hypätyistä esteistä puolestaan olivat niin kaukana, ettei 200-millisellä objektiivilla alkuunkaan yltänyt niihin. Esteet olivat kuitenkin hienoja, hyvin koristeltuja ja erikoisennäköisiä. Näin jälkeenpäin ottamiani kuvia tutkiessani olen monta kertaa todennut, että jäi sitten tuokin yksityiskohta itse kilpailupaikalla huomaamatta, mutta onneksi tuli otettua paljon kuvia. Toisaalta minulla ei ehkä havainnointikykykään ollut enää parhaimmillaan tajuttuani akun loppuvan auttamattomasti kesken ja tämän havainnon myötä paniikin alettua hiipiä päällimmäiseksi mieleen. No, siitäkin selvittiin ja nyt suunnataan katse odottavaisin mielin kohti seuraavia kilpailuja ja seuraavaa kuvausreissua.

Tämä vauhdikas ratsukko nähtiin muistaakseni myös palkintojenjaossa

Rautias läsipää jäi mieleeni kauniin ulkomuotonsa takia, jaratsastajan iloisuus ilahdutti myös valokuvaajaa

On aina hienoa päästä seuraamaan aiempien vuosien kuvausreissuilta tuttuja hevosia

Suomenhevosissa on sitä jotakin, minkä vuoksi suomenhevosluokat ovat kilpailuista toiseen suurimman mielenkiintoni kohteena

Komea suomenhevosori Onnen Poika. Mistähän tuollaisen upean tukan ja letin saisi itsellekin?

Este-Jussin kuvasatoon voi tutustua suuremmassa mittakaavassa kuvagallerian puolella.

P.S. Viikonlopuksi suuntaan Laaksolle kouluratsastuskilpailuihin. Pitkiä kuvauspäiviä on tiedossa, joten vara-akku tulee tarpeeseen. Pidetään peukkuja, että kaksi akkua riittäisivät yhden päivän tarpeisiin!

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Mainosta ratsastuskouluasi/talliasi ja seuraasi


Olen jälleen siinä tilanteessa, että minun pitäisi löytää se talli, josta tulisi toinen kotini ja jossa voisin harrastaa ja kehittyä seuraavat vuodet: mitä kauemmin, sen parempi. En ole koskaan pitänyt tallin vaihtamisesta, sillä vähintään aiemman veroisen tallin löytäminen tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta ja jokainen talli, jolla olen käynyt, nostaa omalla tavallaan rimaa korkeammalle sen oman tallin löytämisessä. Lähes vuoden vuokrahevosteltuani ja nyt vuokrahevoseni muutettua on kuitenkin selvää, että hevoseton on huoleton ja mieleni tekee takaisin ratsastuskouluun, jossa mahdollisuus satunnaiseen vuokraamiseen ei tietenkään olisi lainkaan pahasta. Oman kuntani ratsastuskoulut ovat reilun 15 vuoden aikana tulleet tutuiksi paria poikkeusta lukuun ottamatta, ja hevostelua on harrastettu oman kunnan ulkopuolellakin. Niinpä toivoisin saavani tätä kautta omasta ratsastuskoulusta tai muusta ratsastustunteja tarjoavasta tallista pitävien kommentteja ja suosituksia, mihin talleihin mahdollisesti kannattaisi tutustua tarkemmin. Tallinvaihdon yhteydessä vaihtaisin mielelläni myös ratsastusseuraa, ja seuroista kuulisin myöskin hyvin mielelläni lisää omakohtaisia kokemuksia.


Kuten totesin, uuden tallin valitseminen on muuttunut talli tallilta vaikeammaksi, ja syynä on puhtaasti uudelle tallille asetettujen odotusten määrä. Tässä vähän osviittaa, millaista tallia olen vailla:

Kenelle
Olen 26-vuotias eli senioriksi lukeutuva ratsastaja, mutta tulen hyvin toimeen myös lasten ja nuorten kanssa, joten en etsi välttämättä vain aikuisille suunnattua tallia. Tasoltani olin ainakin vielä vuosi sitten He C-B, mutta haaveenani olisi kehittyä vielä paljon pidemmällekin. Ratsastuslajeista olen kallistunut eniten kouluratsastukseen, vaikkakin käyn mielelläni silloin tällöin myös estetunneilla kehittymässä ja ylittämässä itseni esteiden saralla, eikä satunnaisessa maastoilussakaan ole vikaa. Yleisesti ottaen kannatan monipuolisuutta, joten arvostan mahdollisuutta päästä kokeilemaan ja tutustumaan myös muihin lajeihin, joita hevosten kanssa voi harrastaa. Lisäksi olen kiinnostunut hevosmiestaidoista ja kaikesta, mitä hevosenpitoon kuuluu.

Sijainti
Tallin valitsemisessa sijainnin merkitys korostuu, sillä autottoman täytyy pystyä kulkemaan tallille ilman, että tallireissuun menee koko päivää. Näin ollen Vantaa ja Helsinki ovat ensisijaisina hakukohteina, mutta myös Espoon, Keravan, Sipoon ja Tuusulan tallit ovat olleet syynissä. Parin kilometrin käveleminen yhteen suuntaan lähimmältä bussipysäkiltä tai juna-asemalta ei ole ongelma, ja mielelläni myös pyöräilen tallille, jos sopiva talli pyöräilyetäisyydeltä sattuisi löytymään. Sijaintia pohdittaessa ja joukkoliikenneyhteyksiä mietittäessä pääkaupunkiseudun joukkoliikenneuudistus kuitenkin vaikeuttaa tehokkaasti selvitystyötä, sillä tallille pitäisi päästä julkisilla (tai polkupyörällä) myös 10.8.2015 jälkeen.


Opetus
Haluan luonnollisesti hyvää opetusta, sillä haluan kehittyä. Hyvää opetusta on monenlaista ja yksi tapa ei sovi kaikille. Possujunassa köpöttely ja vain opettajan käskyjen toteuttaminen eivät kuitenkaan enää vastaa käsitystäni hyvästä opetuksesta, vaan toivon ratsastuksenopettajan laittavan oppilaansa ajattelemaan itse ja miettimään, miksi mitäkin asiaa tehdään. Lisäksi toivon saavani opettajan, joka selvästi pitää työstään: Kaikille sattuu silloin tällöin huonoja päiviä, mutta maksavana asiakkaana en halua tulla tallille kuuntelemaan tallihenkilökunnan kiukuttelua tai katsomaan murjotusta, sillä tallilla käyminen on minun viikon kohokohtani ja lepohetkeni. Opettaja saa ja hänen pitääkin vaatia mutta kannustavassa hengessä rohkaisten oppilaitaan yhä parempiin suorituksiin.

Ratsastustunnit
Kahdeksan hengen ryhmien ja 3-5 hengen pienryhmien jälkeen yksityistuntien makuun päästyäni lähemmäs kymmenen hengen ryhmäkoot hirvittävät, mutta pieni ryhmä tietysti myös maksaa enemmän. Tällä hetkellä etsinnässä olisivat tunnit, jotka maksavat korkeintaan 40 € / h. Pienryhmää, joka minun näkemykseni mukaan koostuu korkeintaan 4 ratsastajasta, tuskin tuolla hinnalla vielä saa, joten olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan eri tallien ratsastustuntien ryhmäkoista. Lisäksi haluan tunneille, joiden kesto on vähintään noin 60 minuuttia sisältäen alku- ja loppukäynnit: 50 minuutin ratsastustunneille sanon ehdottomasti ei.

Tiedä sitten, kuuluuko hevosten hoitaminen ja laittaminen tunnille ratsastustuntien alle vai johonkin muuhun kohtaan. Minulle olisi kuitenkin tärkeää saada laittaa ratsuni itse valmiiksi tunnille, ellei hevonen ole jo edellisellä tunnilla, ja sama pätee hevosen hoitamiseen oman tuntini jälkeen siinä tapauksessa, ettei hevonen jatka seuraavalle tunnille. Tässäkin olisi myös hienoa, että tarvittaessa hevonen laitetaan kuntoon tunnille tai hoidetaan pois tunnin jälkeen, jos jonakin kertana on kiire jatkaa matkaa tunnin jälkeen tai esimerkiksi talviaikaan julkiset ovat pahasti myöhässä ja hevosta ei ehdi laittaa itse valmiiksi.


Tuntihevoset
Oletan, että hevoset hoidetaan kaikin puolin hyvin, joten en paneudu siihen tämän enempää. Sen sijaan haluaisin päästä ratsastuskouluun, jossa hevosten koulutustaso pääsääntöisesti olisi korkeampi kuin He B, ettei hetken päästä tarvitse alkaa jälleen etsiä uutta ratsastuskoulua, kun kehitys ratsastajana tyssää tuntihevosten matalaan koulutustasoon. Lisäksi kiinnitän nykyään huomiota tuntihevosten ikään, ja 1990-luvulla syntyneet tuntihevoset ovat minun silmissäni erittäin hieno asia ja 1980-luvulla syntynyt hevonen saa jo aikaan wow-efektin: jos talli on onnistunut pitämään näin iäkkäitä hevosia hyvässä kunnossa, talli ei voi olla aivan huono. Muuten olen kai aika tavallinen tätiratsastaja: erilaisia hevosia erilaisille ratsastajille mutta turvallisuus ennen kaikkea. Ja suomenhevoset - edes yksi - ovat iso plussa.

     

Talli ja ympäristö
Myöskin siisti ja turvallinen talliympäristö kuuluu "oletusodotuksiini". En vaadi hulppeita puitteita enkä modernia, viimeisen päälle remontoitua tallia, kunhan talli on toimiva hevosten kotina. Pärjään myös ilman maneesia, vaikka talvisin maneesi olisikin mukava olla käytettävissä. Sen sijaan jonkinlainen vessa tallilla käyville täytyy ehdottomasti olla: ulkohuussi kelpaa hyvin, mutta sen verran monta tuntia ainakin minä saan tallireissuun kulumaan, että katolla ja seinillä varustettuun vessaan haluan tarvittaessa päästä.

Haluaisin löytää tallin, joka tuntuisi kuin toiselta kodilta. Haluaisin tuntea olevani tervetullut talliporukkaan, ja tässä auttaisi jo sekin, että tallihenkilökunta (ratsastuksenopettaja mukaan luettuna), jonka kanssa tulen eniten olemaan tekemisissä, muistaisi edes etunimeni. Olisi myös ihanaa löytää edes suunnilleen samanhenkisiä (täti-)ratsastajia, joiden kanssa voisi jäädä tuntien jälkeen hetkeksi suustaan kiinni ja jutella niitä näitä tai pohdiskella vaikka tunnilla opeteltuja asioita. Tallilla apua pitäisi saada ainakin pyydettäessä ja erityisesti alkuvaiheessa opetellessani uuden tallin tapoja.

Kaiken järjen mukaan, kun on kerran oppinut laittamaan hevosen pois tunnin jälkeen, sen osaa tehdä millä tallilla hyvänsä. Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, ettei tämä pidä alkuunkaan paikkaansa, sillä tallien toimintatavat voivat erota toisistaan hyvinkin radikaalisti. Niinpä ensimmäiset kerrat uudella tallilla ovat hyvin pitkälti juuri sen tallin toimintatapojen opettelua, tavaroiden etsimistä ja painiskelua sen tunteen kanssa, kuinka tumpelo oikein on, kun edellisen tallin toimintatapoihin tottuneena peukalo tuntuu olevan vähän aikaa aivan keskellä kämmentä. Viime syksynä kokeillessani uutta tallia sain ratsastusryhmästäni itselleni henkilökohtaisen opastajan, joka vähän katsoi perään ja opasti, kuinka heillä on tapana toimia, ja tämä oli minusta todella hienoa. Tämä nainen sai myös moneen kertaan vastata kysymykseen "Miksi?", ja olin kiitollinen saamistani perusteluista ja uudesta opista.

Muu kuin opetustoiminta
Omaa osaamistaan on mukava seurata jotenkin. Niinpä olisi hienoa, jos tallilla voisi suorittaa SRL:n ratsastus- ja hoitomerkkejä. Toinen vaihtoehto olisi toki myös päästä silloin tällöin kilpailemaan tallin omissa kilpailuissa, jotta ratsastuksestaan saisi sanallisen arvion. Kaikki ratsastustuntien lisäksi järjestettävä toiminta on mukava lisä, ja erilaiset kurssit tai teoriatunnit silloin tällöin olisivat kovasti mieleeni. Lisäksi osallistuisin mielelläni tallilla järjestettävään toimintaan, ja toiveissa olisikin talli tai vaikka seura, joka ottaisi aktiivisen aikuisen auttavan käsiparin vastaan: oli kyse sitten taluttamisesta alkeistunneilla, vanhojen tasojen mukaisten seurakilpailujen järjestämisestä, varusteiden pesemisestä tai muusta "ylimääräisestä" toiminnasta, jota ei valitettavasti jokaisella tallilla pääse tekemään, osallistuisin mielelläni.


Tuskin muistin aivan kaikkia odotuksiani edes mainita, mutta varmasti tästä litanniasta selviää jo hyvin, että haussa on lähes täydellinen talli ;) Toivon kovasti, että innostuisitte mainostamaan tallejanne ja seurojanne, sillä tästä olisi minulle kovasti iloa ja hyötyä. Tallin ei ole pakko olla SRL:n jäsentalli, mutta SRL:n hyväksymään seuraan haluan kyllä kuulua jatkossakin vakuutuksen ja Hippos-lehden takia.

Millä tallilla käyt ja miksi? Mitä hyvää tallissa on, entä missä asioissa toivoisit parannusta? Suosittelisitko tallia minulle? Entä mihin asioihin kiinnität itse huomiota uutta tallia valitessasi?

Kokemuksia kaivataan
Olen löytänyt SRL:n hyväksymistä ratsastuskouluista muutaman sopivalla etäisyydellä olevan, aktiivisen ja nettisivujen perusteella oikein potentiaaliseksi vaihtoehdoksi katsomani tallin, joista haluaisin kovasti kuulla tallilla käyneiden kokemuksia. Näitä ratsastuskouluja ovat Tuomarinkartanon Ratsastusopisto, Tuomarinkylän Ratsastuskoulu sekä Etelä-Vantaan Ratsastuskoulu. Näistä viimeisin on minulle tuttu paikka 15 vuoden takaa edellisen omistajan ajoilta, mutta ilmeisesti talli on muuttunut omistajanvauhdoksen myötä ja kehityksen suunta ollut positiivinen. Niinpä kuulisin mielelläni myös nykyisten tallilaisten kokemuksia tämän päivän EVR:stä. Lisäksi Enjalan Talli Keravalla kiinnostaisi minua, joten kuulisin myös siitä mielelläni kokemuksia.

P.S. Osasta tämän postauksen kuvista näkee, mihin minä olen tarvinnut pokkarikameraa: Pokkarilaatu kelpaa hyvin, kun tarkoituksena on tallentaa muistikortille rakkaita maisemia ja hevosia oman ratsastuksen ohessa silloin, kun isompia ja kalliimpia kuvausvälineitä ei ole mahdollista kantaa mukana.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Ongelmia jälkikäsittelyssä: kohinakohtaus

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun raakakuvat viime keskiviikon iltakilpailuista eivät taipuneetkaan niin hyvin JPG-kuviksi kuin odotin. En todellakaan tiedä, mikä meni pieleen, sillä en tietääkseni tehnyt mitään eri tavalla verrattuna aiempien kilpailujen kuvien jälkikäsittelyyn. Raakakuva näytti Lightroomissa oikein hyvältä, eikä kohinaakaan ollut havaittavissa pienen kohinanpoiston jälkeen. Etenkään värillistä kohinaa ei näkynyt lainkaan. Kun sitten tallensin kuvat JPG-muotoon, eikös melkein jokaiseen kuvaan ollut ilmestynyt niin paljon värillistä kohinaa etenkin tummien hevosten kohdalla, että silmiäni melkein särki - ja sydäntäni suorastaan raastoi se värillisen kohinan määrä! Monta tuntia yritin etsiä Googlen avulla suomeksi ja englanniksi tietoa, miksi kuvat tällä tavalla käyttäytyivät yhtäkkiä, mutta tuloksetta. Hakutulosten perusteella tuntui olevan huomattavasti yleisempää, että on ongelmia raakakuvien rakeisuudessa ja kohinassa, mutta ongelmaa on helpottanut kuvan tallentaminen pienemmässä koossa JPG:nä. Niinpä olen vieläkin aivan äimän käkenä, mistä tämä päinvastainen ongelma oikein johtuu. Toki illan hämärässä otettuja valokuvia täytynee käsitellä hieman eri tavalla kuin keskipäivän auringonpaisteessa tai edes pilvipoutaisessa säässä otettuja kuvia, mutta ei näin suuri herkkyys värillisen kohinan ilmestymiselle silti tunnu aivan normaalilta. Kun jätin varjojen vähentämisen hyvin hyvin minimaaliseksi ja lisäsin valotustakin hyvin vähän, värillinen kohina pysyi maltillisempana. Myös keltaisuuden lisääminen tuntui vähentävän värillistä kohinaa, ja onneksi tämä sopikin kuviin ihan kohtuullisesti, sillä aurinko oli kuvaushetkellä laskemassa. Silti tuntuu oudolta, että kuvakaappauksena napattu kuva Ligtroomissa auki olevasta raakakuvasta ja sitten JPG:ksi tallennettuna olisi tuottanut vähemmän kohisevan tuloksen kuin suoraan Lightroomissa JPG:ksi kokoon 900x600px tallennettu raakakuva - outoa! Satuin alla olevaa kuvaparia tehdessäni huomaamaan, että pienentämättömässä JPG-kuvassa (siis sama koko kuin raakakuvassa) ei myöskään näy värillistä kohinaa, vaikka pienennetyssä, 900x600 -kokoisessa kuvassa värillistä kohinaa on sitten senkin edestä. Onko kukaan muu mahtanut törmätä vastaavaan ongelmaan? Mielelläni kuulisin, jos joku sattuisi tietämään tästä ilmiöstä minua enemmän ja etenkin selittämään, mistä tällainen värillisen kohinan yllättävä lisääntyminen näin radikaalisti johtuu, kun tosiaan Lightroomissa edes suurennetussa kuvassa värillistä kohinaa ei näy lainkaan. Myöskään pelkästä kuvankatseluohjelmasta tämä ei voi johtua, sillä kuvia on katseltu monella eri ohjelmalla ja myös kuvat.fi:n kuvagalleriassa. Jos ongelman syytä ei löydy, ei auta kuin pienentää jokainen kuva yksitellen kuvagalleriakokoon - se siitä jälkikäsittelyn tehostamisesta..!

Esimerkkikuvapari, jossa raakakuva on se ongelmaton osapuoli ja pienennetty
JPG värikohinasta kärsivä osapuoli (klikkaa kuva suuremmaksi).

torstai 11. kesäkuuta 2015

Esteratsastuskilpailut Tuomarinkylässä 10.6.2015

Kiitos kauniin auringonlaskun ja hienon ratsukon, tämä valokuva kunniakierrokselta
 taisi nousta suosikikseni Tuomarinkylän kilpailujen kuvasadosta.


Tuomarinkylän Ratsastajat ry ja PRO Tuomarinkylä järjestivät eilisiltana 1-tason esteratsastuskilpailut. Olin puusilmä enkä löytänyt sitten millään lähtölistaa ennen kilpailuja, mutta ilahduttavaa kyllä pääsin seuraamaan useammankin tutun ratsukon suorituksia ja onnistuinpa jäämään suustanikin kiinni pahemman kerran. Hienoa, kun voi yhdistää monta asiaa yhdellä kertaa: hevoset, valokuvauksen sekä tuttujen tapaamisen ja kuulumisten vaihtamisen pitkästä aikaa. Tähän kun lisätään vielä kuntoilu hiki hatussa pyöräillen kodin ja kilpailupaikan välillä, voisi kai todeta eilisillan tulleen käytetyksi varsin tehokkaasti, vaikka ohjelmassa oli "vain" kilpailuissa kuvaamista.


Ristikkoluokassa nähtiin sekä pieniä ja söpöjä poneja että suuria ja komeita hevosia ratsastajineen.


Minulla on ollut ajoittain vaikeuksia saada kuvattava ratsukko kokonaan teräväksi. Usein käy niin, että joko hevosen pää on terävä mutta muu vartalo ja ratsastaja eivät sitten enää mahdu terävän alueen sisäpuolelle tai sitten juuri päinvastoin. Niinpä kuvasin Tuomarinkylän kilpailut pääasiassa hitusen pienemmällä aukolla kuin normaalisti, jotta saisin terävää aluetta kasvatettua. Koska en halunnut pidentää sulkinaikaa, aukon pienentämisen seurauksena ISO-arvoa piti kuitenkin kasvattaa. Kun illalla noin klo 22.30 kuvasin viimeiset ratsukot ja aurinko oli hyvää vauhtia laskemassa, ISO-arvo huitelikin jo 5000:ssa. Onneksi ISO-arvon mukanaan tuoma kohina ei kuvissa juuri näy, vaikkakin omaan silmääni värikohinaa on ikävän paljon - miten sitä voikaan tulla näin allergiseksi hyvin pienellekin kohinalle! No, nyt pääsen ainakin omin silmin testaamaan, onko kuvankäsittelyohjelman kohinanpoistosta apua näin pienillä kohinoilla vai näkyykö hyöty vasta siinä vaiheessa, kun kohinaa on aivan järkyttävän paljon kuten alkuvuoden Messukeskuksen Horse Fair -messuissa pienikennoisella kameralla otetuissa kuvissa.




Eräs kuvia kysellyt sattui tiedustelemaan toisten kilpailujen kuviin liittyen, olenkohan jättänyt osan kuvista julkaisematta, kun kuvagalleriassa alkuperäisten tiedostonimien mukaisesti nimettyjen kuvien välistä puuttuu selvästi kuvia. Tämä kyselijä olikin ollut tarkkanäköinen, vaikka olin etukäteen ilmoittanut laittavani kuvagalleriaani esille kaikki kuvat kyseisistä kilpailuista. Kun kilpailuissa ottamani kuvamäärät ovat nousseet ja toisaalta kuvauskalusto ja omat taidotkin parantuneet, lienee luonnollista, että alkaa suhtautua otoksiinsa entistä kriittisemmin: Kun yksissä kilpailuissa on onnistunut saamaan erityisen hyviä otoksia, on pettymys taattu, jos seuraavissa kilpailuissa kuvat eivät olekaan vähintään yhtä onnistuneita, vaikka kuvausolosuhteet olisivat aivan erilaiset ja asettaisivat lisähaasteensa onnistumiselle.


Tämän kärpäskimon ponin kohdalla jouduin kauan miettimään suhtautumistani sen hammasrivin esittelemiseen. Nyt, kun olen nähnyt ponin kaksissa esteratsastuskilpailuissa viikon sisällä, olen todennut ponilla olevan vain tapana tehdä noin suorituksen alusta loppuun asti. Toisaalta muistelen myös 1990-luvulla päiväkoti- ja koulukuvauksissa ohjeistettaneen, että lasten täytyy sitten muistaa hymyillä oikein leveästi niin, että hampaat näkyvät. Tämä poni noudattaa siis vain 90-luvun oppeja. atuinpa huomaamaan myös uusimman Hippoksen kannessa kuvan luokkavoittajaratsukosta, jossa myös hevosella on suu auki. Ehkei suun aukominen olekaan niin pahasta..?


Jokaisten kilpailujen jälkeen mietin, millä perusteella sillä kertaa jokin kuva saa epäonnistuneen leiman ja päätyy suorinta tietä roskakoriin: näkemyksiään kun on hyvä tarkistaa aika ajoin, sillä ne muuttuvat jonkin verran uuden oppimisen myötä ja toisaalta omien näkemysten kriittinen tarkastelu on myös yksi uuden oppimisen edellytyksistä. Nykyään epäedustavat askelvaiheet tietävät kuvalle varmaa tietä poistoon, mutta on kestänyt aikansa oppia, mitkä askelvaiheet ovat niitä epäedustavia. Toisaalta, se lienee jossain määrin myös makuasia, mitkä kaikki askelvaiheet luetaan epäedustaviksi, vaikka toki niistä vähiten edustavista askelvaiheista vallitseekin luultavasti aika pitkälti yksimielisyys. Muihin epäedustaviin seikkoihin minun silmissäni kuuluu erityisesti hevosen suun aukominen, joka harvemmin on kaunista katseltavaa. En myöskään halua, että ottamieni kilpailukuvien perusteella foorumeilla aletaan ruotia kenenkään ratsastustaitoja tai kovakätisyyttä, ja siksi roskakoriin päätyvät yleensä myös kuvat, joissa hevosella on suu auki tai kaula ikään kuin ohjilla taakse vedetty ja ohjasote näyttää varsin tiukalta: ratsastuskuvissa kun usein näkyy, miltä tilanne näytti sen sekunnin tuhannesosan tai tätäkin lyhyemmän ajan, lienee turha tehdä kovin suuria johtopäätöksiä vieraan ihmisen ratsastustaidoista näin lyhyiden välähdysten perusteella. Muutenkaan en mielelläni julkaise kuvia, joissa hevosella on kuolaimet suussa, ihminen ohjien päässä ja hevosen purukaluston kunnon voisi arvioida pelkän kuvan perusteella. Linssini eteen on tosin sattunut niitäkin hevosia, jotka liikkuvat suu auki tai irvistelevät riippumatta siitä, mitä ratsastaja tekee ohjien toisessa päässä. Joskus avonaisen suun syynä on voinut olla myös hevosen hirnuminen tai muu ääntely kesken kilpailusuorituksen, mutta valitettavasti nämä ääniefektit eivät stillkuvista välttämättä enää välity. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että on myös sellaisia hevosia, jotka syystä tai toisesta esimerkiksi hyppäävät kokonaisen esteradan suu auki ilman sen kummempaa, ulospäin näkyvää syytä. Tällaisten hevosten kohdalla olen katsonut suun aukomista sormieni läpi ja yrittänyt valita julkaistaviksi muuten mahdollisimman edustavat kuvat ratsukosta. 

Vaikka tarkastelen valokuvissani ratsukon edustavuutta kiinnittäen huomiota erityisesti hevoseen, myös ratsastajan ilmeet joutuvat hevosen ilmeiden lisäksi syyniin: Auta armias, jos hevonen näyttää hyvältä mutta ratsastaja lähinnä yrittää pyydystää suuhunsa kärpäsiä, näyttää hyvin vihaiselta tai ilme kuvastaa kaikkea muuta kuin suurta älykkyyttä esimerkiksi silmien räpsähdettyä väärään aikaan kuvanottohetkeen verrattuna, odottaa valokuvaa jälleen suurella todennäköisyydellä roskistuomio. Myös hevosen tai ratsastajan silmien ollessa kiinni päätyy kuva usein poistettavaksi, vaikka pääasiassa kaikki muu kuvassa olisikin kohdallaan. Ratsastuksen valokuvaamisesta entistä haastavampaa tekeekin juuri se, että ei riitä, että ratsukon toinen osapuoli on kuvassa edukseen: valokuvaajan tehtävänä on - ainakin minun mielestäni - pyrkiä valitsemaan sellaiset otokset, joissa ratsukon molemmat osapuolet olisivat mahdollisimman edukseen. Kun sitten onnistuu tuhansien ruutujen kuvaamisen jälkeen nappaamaan juuri sen otoksen, jossa aivan kaikki on enemmän kuin hyvin, onnistuneen kuvan voimalla jaksaa taas pitkään tavoitella toista vähintään yhtä upeaa otosta. Toisin sanoen ainakin minä jaksan viettää tuntikausia vain tuijotellen sitä onnistunutta otosta kuola valuen suupielestä ja sellainen onnellinen mutta ehkä vähän hölmö virne kasvoilla hokien, kuinka kaikkien otettujen kuvien joukosta löytyikin niin hieno otos ja kuinka kamera on sitten niin mainio. Vappuviikonloppuna otetun vuosisadan otokseni jälkeen mies on varmasti saanut kuunnella tätä jo kyllästymiseen asti eikä loppua näy...


Yllättäen myös hieman takaviistosta voi saada ikuistettua näyttävän hypyn.


Jos palataan takaisin eilisiin kilpailuihin, ne olivat minun valokuvausurallani ensimmäiset iltakilpailut ja myöhäinen ajankohta toi jälleen uusia ulottuvuuksia sekä valokuviin että kuvaamiseen ylipäätään. Viimeisissä luokissa, jotka hypättiin ilta-kymmenen aikoihin ja sen jälkeen laskeva aurinko väritti kuvia kauniisti mutta pimenevä ilta sekä matalalle laskenut ja vieläpä yllättävän nopeasti taivaanrannassa liikkuva aurinko osoitti jälleen, ettei valokuvaus ole helppo laji: ei riitä, että yrittää pitää auringon selkänsä takana, sillä matalalla roikkuva aurinko nähtävästi valaisee kohteita aivan eri tavalla kuin korkealla ollessaan. Tämähän ei ole huomiona millään tavalla yllättävä, mutta jälleen kerran löytyi uusi elementti, jota en ole tullut aiemmin ajatelleeksi, koska ei ole yksinkertaisesti tarvinnut. Huomasin, että oikeastaan iltamyöhällä sivuvalo taisikin toimia huomattavasti paremmin kuin selkäni takaa tuleva valo. Näitä havaintoja täytyy kuitenkin tehdä lisää ja tutkia ja pohtia enemmän viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsen seuraavan kerran kuvaamaan iltakilpailuja. Ehkä ravit sopisivat tähän tarkoitukseen erinomaisesti, ja jälleen saisin yhdistettyä monella tapaa huvin ja hyödyn.


Jore Marjarannan laulun sanoin: "Niin kaunis on Helsinki nyt."


Kuvia Tuomarinkylän kilpailuista tulee esille kuvagalleriaan, kunhan pääsen kuvankäsittelyjononi purkamisessa sinne asti.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Harjoitusestekilpailut Laaksolla 6.6.2015

Ensimmäisessä luokassa kenttä oli vielä hyvässä kunnossa ja reilun sivuvalonkin kesti hyvin

Viime lauantaina Helsinki Riders Club järjesti Laaksolla harjoituskilpailut esteratsastuksessa. En ole ennen ollut harjoituskilpailuissa, joten mielenkiinnolla seurasin, kuinka ne eroavat tavallisista kilpailuista. Normaaliin verrattuna harjoitustilanne takasi sen, että ratsukko sai harjoituksen vuoksi jatkaa radan loppuun asti, vaikka olisikin onnistunut kieltämään itsensä ulos kilpakahinoista. Veikkaan tämän vuoksi myös toteutuneen aikataulun venähtäneen alustavasta, sillä jotkut ratsut vaativat huomattavasti enemmän aikaa kuin toiset päästäkseen radan loppuun. Tämä oli kuitenkin hieno tilaisuus ratsukoille päästä harjoittelemaan Laaksolla kilpailemista kilpailunomaisissa olosuhteissa, ja voisin kuvitella tämän kilpailumuodon olevan minullekin mieluisin, jos joskus vielä uskaltaudun itse estekarkeloihin ratsastajan roolissa.

Kuinka pieni ihminen onkaan isoon hevoseen verrattuna, mutta kokoerosta huolimatta hevonen
antaa ihmisen ohjata itseään ja suostuu yhteistyöhön. Hevonen on sitten hieno eläin!

Aiempina vuosina Laakson pölyävä kenttä on tuottanut kovasti harmaita hiuksia niin valokuvaajalle kuin varmasti kilpailujen järjestäjille ja osallistujille. Olin toukokuun esteratsastuskilpailuissa positiivisesti yllättynyt, kun kenttä ei pölynnytkään odotusten mukaisesti ja arvelin tämän johtuvan huhujen kertomista parannustöistä, joita Laakson kentälle on kuulemma tehty. Viime lauantaina kentän pölyämättömyyden sai kuitenkin heittää romukoppaan, kun puolivälissä kilpailuja pölyäminen alkoi oikein kunnolla ja siihen asti, että sade alkoi, saikin kameran näyttöä olla pyyhkimässä pölystä vähän väliä. Onneksi objektiivi välttyi hiekkakylvyltä, liekö vastavalosuoja sitten suojannut objektiivia myös tältä. Sen sijaan vastavalosuojani on kyllä siinä kunnossa, että sen mattapinta on kerännyt roskaa muun muassa mikrokuituliinasta sen verran, että ajattelin kokeilla, saisiko pullasudilla varovasti harjattua roskia pois: eiväthän ne pienet roskat ole kuin esteettinen haitta tässä tapauksessa, mutta parempi olisi ilman sitäkin.

Tämä este oli radalla ensimmäinen, jonka pääsin paikaltani kuvaamaan, ja pöly tässä vaiheessa rataa vielä pientä

Pölyämisen lisäksi Laaksolla päänvaivaa tuottaa usein aurinko. Toukokuussa aurinko ei tuntunut kiusaavan vielä näin paljon tai sitten en vain ollut vielä siinä pisteessä, että olisin kaiken muun lisäksi pystynyt keskittymään vielä siihenkin. Laakson esteratsastuskilpailuissa käy usein niin, että paras kuvauspaikka esteiden kannalta on katsomon puolella kenttää ja vielä usein tietyssä kohtaa katsomon sivua. Valitettavasti auringon suunnan kannalta tämä paikka taas ei ole aina kovin otollinen, sillä osa esteistä tulee kuvattua auringon ollessa suunnilleen kuvaajan takana, osassa on käytettävä sivuvaloa ja osassa vastavaloa. Kun tähän sitten yhdistetään vielä liikkuvien hevosten nostattama pöly, ei ole mikään ihme, että epäonnistuneita otoksia saa poistaa muistikortilta ajoittain tiuhaankin tahtiin. Koska toukokuun kilpailuissa auringon suunta ei kiusannut niin kovasti tarkkojen otosten saamisessa kuin näissä harjoituskilpailuissa, epäilen vahvasti, että suurin haittatekijä taisi tosiaan olla kentän pöly, sillä tarkimmat kuvat tulivat tosiaan siltä osalta kenttää, joka näytti pölyävän vähiten.

Viimeisiä kuvia ennen sateen alkamista luokan 4 palkintojenjaosta. Hyvin harvoin joudun lisäämään kontrastia
ja värikylläisyyttä kuvaan yhtä reippaasti kuin tässä, ja siitä huolimatta ratsukko katoaa osittain pölypilveen.

Vastoin odotuksiani näissä harjoituskilpailuissa jaettiin myös esinepalkintoja

Laaksolla on hieno kastelujärjestelmä kentän kastelua varten, mutta syystä tai toisesta tekniikka oli pettänyt juuri h-hetkellä. Kuulutuksista ymmärsin, että kilpailunjärjestäjä oli kyllä edellisenä päivänä testannut kastelujärjestelmänkin toimivuuden ja tuolloin se oli toiminut, joten huonosti organisoinnista ei voi syyttää. Kun sitten kaivattu sade alkoi, vettä tulikin taivaalta reippaasti. En ole koskaan aiemmin kuvannut noin kovassa sateessa, mutta kameran sadesuoja osoittautui taas toimivaksi sateensuojaksi eikä sääsuojattu objektiivikaan ollut sateesta millänsäkään. Kiitin jälleen kerran onneani, että olin päätynyt ostamaan sääsuojatun objektiivin, vaikka se sitten maksoikin melkein tuplasti sääsuojaamattomaan vastineeseensa verrattuna: eipähän tarvitse pelätä ensimmäisten vesipisaroiden pudotessa taivaalta, että objektiivi on kohta pilalla. Sen sijaan runko ei ole kyllä sääsuojausta nähnytkään, joten ensimmäisten pisaroiden ilmaantuessa on syytä joko kaivaa sille oma sadetakki esiin tai vaihtaa vähemmän kosteisiin olosuhteisiin.

Yllättäen omasta mielestäni päivän parhaat otokset tulivat vesisateen keskeltä. Tämä kuva on ehkä
suosikkini kaikista: ratsukon keskittyminen ja sanaton kommunikointi ovat minusta käsinkosketeltavat,
ja myös korvat hörössä oleva hevonen on selvästi juonessa mukana. Yhteistyötä parhaimmillaan?

Viime postauksessa pohdin, että valokuvien jälkikäsittelyprosessia pitäisi saada jotenkin tehostettua. Lauantaina poistelin epäonnistuneita otoksia jo kilpailuissa ollessani, mikä helpotti huomattavasti kotona kuvien läpikäyntiä. Lisäksi kokeilin jälkikäsittelyssä taktiikkaa, että en edes yritä nimetä ratsukoita hevosen mukaan, vaan käsittelen raakakuvat (ensimmäiset kilpailut, kun päätin käyttää RAW-tiedostomuotoakin hankittuani kolmannen muistikortin) ja tallennan ne ilman sen kummempaa nimeämistä. Pyrin myös käymään kerralla koko luokan ratsukot läpi, jolloin aikaa ei mene jokaisen yksittäisen ratsukon etsimiseen erikseen. Nyt on vasta tiistaiaamupäivä menossa ja yli puolet kuvista esillä kuvagalleriassa käsiteltyinä, joten taidan jatkaa tällä systeemillä myös seuraavat kilpailut. Seuraava kuvausreissu ajoittuukin näillä näkymin huomiseksi, kun Tuomarinkylässä järjestetään 1-tason esteratsastuskilpailut. Mielenkiintoista päästä kokeilemaan jo Laaksolla hyviksi havaitsemiani manuaaliasetuksia Tuomarinkylän maalaismaisemiin, joissa ainakaan aiemmin ei ole edes kentän pölyäminen häirinnyt valokuvaamista. Nyt, kun aiemmin vaivannut ISO-arvo-ongelma on ratkennut ja lisäksi automaattista tarkennuspisteiden valintaa parempi käsitarkennus osoittautunut hyväksi, odotan innolla huomisia kuvauksia!


Lisää kuvia harjoituskilpailuista on esillä kuvagalleriassa!

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Mitä 4H-yrityksen kulisseissa tapahtuu?

Kuten oikean yrityksen, myös 4H-yrityksen kulisseissa tapahtuu koko ajan, vaikka mitään ei näkyisikään välttämättä ulospäin. Viime aikoina on ollut paljon pohdittavaa etenkin Mediatuotanto Suvililjan toiminnan tehostamisessa ja markkinoinnin laajentamisessa: yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa, mutta ensin on saatava tuotteiden ja palveluiden tuottaminen käyntiin sekä löydettävä maksavat asiakkaat. Miten sitten yritystoimintaa saa tehostettua niin, että maksavien asiakkaiden palveleminen sujuisi entistä paremmin? Tähän lienee monta vastausta, joita tässä postauksessakin ruoditaan.

Jokin aika sitten Mediatuotanto Suvililjalle hankittiin viralliset käyntikortit, joita kyllä kehtaa jakaa tapahtumissa kuvia kysyttäessä

Markkinointi Internetissä on helppo ja usein myös kustannustehokas tapa mainostaa yrityksensä palveluja. Olen jo pitkään ajatellut, kuinka helppoa olisi mainostaa valokuvia esimerkiksi Facebookissa (FB), jos voisi käydä jollakin tavalla ilmaisemassa tapahtuman FB-sivuilla olleensa kuvaamassa. Facebook-vastaisuuteni on kuitenkin hidastanut tätä markkinointikeinon hyödyntämistä, mutta pitkän pohdinnan jälkeen päätin luoda yritykselleni FB-sivun ja kokeilla, onko Facebookista 4H-yrityksen mainoskanavana mihinkään: kaiken järjen mukaan pitäisi olla, mutta kesän aikanahan se sitten nähdään. Olen ollut Facebookissa viimeksi vuosia sitten, joten alku on hyvin hankalaa ja välillä tuntuu, että olen siitä ja sen toiminnoista aivan pihalla. Toivon mukaan hiljaa hyvä tulee, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä yössä. Mediatuotanto Suvililjaa voi nyt siis seurata ja tykätä myös Facebookissa! Sinistä Facebookin kuvaketta klikkaamalla pääsee yrityksen omalle FB-sivulle. Suunnitelmissa olisi myöskin hankkia yritykselle Twitter- ja Instagram-tilit sekä oma YouTube-kanava. Myös Tumblria olisi mielenkiintoista kokeilla, jos se vain vaikuttaa tarkemman perehtymisen jälkeen hyödylliseltä markkinointitarkoitukseen tai olisi muulla tavoin hyvä lisä 4H-yrityksen some-näkyvyyteen.

   

Markkinoinnin lisäksi päänvaivaa on tuottanut tuottamaton työ. Kuten jo aiemmin totesin, yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa: Eihän ilman voittoa yritys pysty maksamaan työntekijöilleen palkkaa tekemästään työstä, investoimaan uusiin, parempiin laitteisiin tai vaikkapa laajentamaan toimintaansa. Jos rahaa ei saada yrityksen kassaan, edessä on konkurssi. Tätä taustaa vasten myös tuottamattomat asiakkaat ovat epätoivottuja yrityksen näkökulmasta. Alkuun on hyvä katsoa myös tällaisia asiakkaita - jos heitä nyt asiakkaiksi ylipäätään voi kutsua - suopeasti, sillä yrityksen toiminta täytyy saada näkyväksi ja tutuksi kohderyhmälle. Siinä vaiheessa, kun näiden tuottamattomien "asiakkaiden" palveleminen alkaa kuitenkin häiritä merkittävästi maksavien asiakkaiden palvelemista, lienee syytä kiristää otetta ja tiukentaa suhtautumista. Yllättävän nopeasti potentiaalisista asiakkaista huomaa, ketkä edes harkitsevat esimerkiksi Mediatuotanto Suvililjan kilpailuissa otettujen valokuvien ostamista ja ketkä kilpailuista toiseen haluavat kyllä nähdä kuvia mutta eivät ole valmiita tukemaan toimintaa ostamalla yhden yhtäkään kuvaa. Ja kyllä, sen yhdenkin kuvan ostaminen lämmittää varmasti 4H-yrittäjän tai valokuvaajan mieltä ja osoittaa, että asiakas arvostaa valokuvien eteen tehtyä työtä. Edes sen yhden kuvan ostaminen kertoo myös yrittäjälle, että kyseisestä asiakkaasta kannattaa jatkossakin ottaa kuvia. Mediatuotanto Suvililjan markkinointi on harkitusti ja selvästi erotettu tuotteiden ja palvelujen myymisestä, ja näin ollen yrityksellä ei ole tarvetta jakaa edes vesileimallisia valokuvia ilmaiseksi mainostarkoituksessa. Myöskään lähinnä ammattitason kuvauskalustoon ei ole investoitu sen vuoksi, että tuottamattomat asiakkaat saavat katsella tuhansien eurojen arvoisilla välineillä otettuja kuvia itsestään ilmaiseksi. Kalustoon on investoitu nimenomaan sen takia, että maksavat asiakkaat saisivat ostaa entistä laadukkaampia kuvia. Koska investointi - etenkin näin etukäteen tehtynä - tarkoittaa yritykselle vähintäänkin lyhyellä tähtäimellä suurta miinusmerkkistä kuluerää, täytyy tämä vaje jollain tavalla saada katettua ja ainut keino tähän on saada tuotteita ja palveluja myytyä. Jotta palveluajat valokuvien läpikäynnissä ja etenkin jälkikäsittelyssä eivät venyisi kohtuuttomasti ja jotta tuottamattomien asiakkaiden aiheuttama rasitus yritystoiminnalle (kyllä, Back on Trackin tuotteista huolimatta kuvankäsittelijää kolottaa niin vietävästi ja jollain ne BOT:n tuotteetkin pitää kustantaa) ei kasvaisi kohtuuttoman suureksi, olen päättänyt minäkin ottaa käyttöön joko etukäteismaksut tai kokeilla jotakin muuta tapaa karsia jyvät akanoista, mitä tulee asiakkaiden maksuhalukkuuteen. Etukäteismaksuilla tarkoitan sitä, että asiakkaan täytyy maksaa jokin pieni summa saadakseen edes näytille valokuvia kilpailusuorituksestaan: ostopakkoa ei tietenkään ole, mutta myöskään 4H-yrittäjän tai valokuvaajan ei tarvitse työskennellä kymmeniä tunteja täysin ilman palkkaa. Jos asiakas sitten olisikin halukas ostamaan kuvia, hänen valitsemiensa kuvien loppusummasta voidaan vähentää etukäteismaksun osuus - reilua, eikö?


Huomisaamuna retkisaattue suuntaa kulkunsa kohti Laakson ratsastusstadionia ja harjoitusestekilpailuja. Tuottamattomaan työhön kohdistuvan vastaiskun kehittelyllä alkaa siis olla jo varsin kiire. Ei auta kuin tarttua tuumasta toimeen!

Minkälaisia haasteita teillä on ollut markkinoinnin tai tehdyn työn tuottavuuden suhteen?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...